Koira, joka räjähti

Taas on kuukausikatsauksen aika. Tällä kertaa kauheasti tekstiä hienostelematta ja jälkikäteen tarkistelematta. Jonkinmoista katkonaista, pätkivää ja hajanaista tajunnanvirtaa siis. Kirjoittaja on hurjan väsynyt, ja se näkyy rankasti tämänkertaisessa tekstissä. Anteeksi.

Viimeisen kuukauden aikana olen keskittynyt Kiran kanssa ylläpitämään jo saavutettua edistystasoa. Kiran juoksut lähestyvät, mikä nostaa tyttökoiran kierroksia. Kira on reaktiivisempi, stressiherkempi ja kierrokset jäävät helpommin päälle kuin normaalisti. Reaktiivisuus lisääntyy Kiralla yleensä 1kk +/- 2 viikkoa ennen juoksujen alkua, mutta koira onneksi rauhoittuu lähes normaalille tasollejuoksujen lopulta alkaessa. Vaatimustasoa on jo tämänkin vuoksi joutunut laskemaan.

Kulunut kuukausi on siis ollut melkoista tasapainoilua reaktiokynnyksen suhteen. Jonakin päivänä jokin asia on ok, ja heti seuraavana päivänä sama asia samalla etäisyydellä saakin räjähdyksen aikaan. Tämän ailahtelevaisuuden vuoksi meille on sattunut muutamia vahinkoja toisten koirien kanssa, kun luulin vieneeni Kiran riittävän kauaksi, mutta Kiralle se etäisyys ei sitten yllättäen riittänytkään. Kuukausi on siis ollut haastava.



Olen kuitenkin iloinen siitä, että olen saanut pidettyä ihmis- ja auto-ohitukset samalla tasolla kuin ennen lisäkierrosvaihteen päälle kytkeytymistä. Siinä ei siis takapakkia ole menty. Kiran ailahtelevan reaktiivisuustason vuoksi en kuitenkaan ole tohtinut luopua vastaehdollistamisesta ihmisohituksissa. Saattaa olla, että useampi ohitus peräkkäin menee tosi hienosti niin, että ohituskohdalla Kira katsoo ohittajaa, ja sen jälkeen kääntyy minuun päin odottamaan namia. Ja sitten yhtäkkiä jonkin ihmisen kohdalla tuleekin totaaliräjähdys ja Kira lähtee sinkoilemaan ohittajaa kohti. En ole havainnut mitään systemaattista piirrettä, joka laukaisisi räjähdyksen. Saattaahan sellainen toki olla olemassa. Siispä namia on saanut järjestelmällisesti joka ohituksesta, varmuuden vuoksi. Olisihan niitä varmaan jotain fiksumpiakin taktiikoita, mutta rehellisesti sanottuna en ole jaksanut miettiä sitä. Ottaahan se vähän päähän, kun oman työni tämänhetkisen kuormittavuuden vuoksi ylimääräistä energiaa ei vain ole yksityiskohtien miettimiseen. Saahan sitä joskus edes pienen hetken mennä siitä mistä aita on matalin, saahan?

Ihmis- ja auto-ohitusten sujuessa, sanotaan, kelvollisesti, olen pystynyt tekemään Kiran kanssa pitkiä lenkkejä. Tämä on poikkeuksellista aikaisempiin juoksuihin verrattuna. Pitkät lenkit selvästi rauhoittavat Kiraa, mikä taas helpottaa muuta arkea, ja sen vuoksi myös pitkien lenkkien tekeminen on mahdollista - positiivinen noidankehä. On aika mukavaa, kun ensimmäisen kilometrinkin jälkeen jaksaa vielä olla skarppina ja terävänä, kun kaikki omat voimavarat eivät kulu kaikkialle sinkoilevan ja räjähtelevän koiran hallintaan. Positiivista!

Huomenna aloitamme opiskelun Heiluvan Hännän ZEN-kurssilla, ja vaikka odotan kurssia innolla ja se on meille myös todella tarpeellinen, totta puhuen minua kyllä jännittää aikalailla miten Kiran kanssa pärjäämme siellä. Entistä reaktiivisempi koira ja työn uuvuttama omistaja eivät välttämättä ole se otollisin yhdistelmä. Yritetään kuitenkin, kurssista on joka tapauksessa tarkoitus imeä kaikki mahdollinen hyöty irti.



Positiivista on myös se, että Kiran ruokahalu on pysynyt edelleen hyvin voimissaan. Tyttökoira on jo 2,5kk syönyt hyvällä ruokahalulla, eikä tänä aikana ole ollut yhtä ainuttakaan paastopäivää sen takia, että Kira olisi kieltäytynyt syömästä ruokaansa. Poikkeuksellista. Olisikohan nirsouskin siis jäänyt pois iän karttumisen myötä?

Jotain negatiivistakin: Kiralla on nyt muutaman viikon ajan esiintynyt epämääräistä oksentelua ja vatsahappojen nousemista suuhun. Normaalisti Kira on saanut osan päivän ruuastaan lenkeillä ja treenien kuluessa, ja loput illalla ennen nukkumaanmenoa virikeleluista kaivelemalla. Tämä systeemi toimi ihan hyvin, kunnes muutama viikko sitten Kira alkoi oksennella öisin, 3-4h kuluttua iltaruuan syömisestä, jos iltaruoka-annos oli kovin iso. Tämän lisäksi päivällä, kun ruokailusta oli kulunut pidempi aika ja vatsa oli tyhjä, Kiralla alkoivat vatsahapot nousta suuhun. Välillä happojen nouseminen aiheutti vain suun toistuvaa maiskuttelua, välillä ihan happovaahdon oksenteluakin. Ruokinnassa ei kuitenkaan ole tapahtunut mitään muutosta, eikä Kira ole päässyt syömään lääkkeitä, purukumia tms. myrkyllistä. Myrkkyteoriaan en usko myöskään sen vuoksi, että ruuan jakaminen pienempiin osiin pitkin päivää on poistanut nämä epämääräiset oireet kokonaan. Koska asia korjaantui näin simppelillä ratkaisulla, päätin jatkaa tätä annoskokeilua kuukauden verran, ja sitten koittaa palata yhteen isompaan ateriaan päivässä. Jos oksenteluoireet palaavat, on eläinlääkärivisiitin aika. Ihmetyttää kyllä, miksi nämä oireet alkoivat juuri nyt? Onko parempi ruokahalu ja siten suuremmat syödyt ruokamäärät aiheuttaneet tämän? Vai johtuuko tämä juoksuista jollain mystisellä tavalla? Jos jollakulla lukijalla on kokemusta ja tietämystä tällaisesta oireilusta, ottaisin kyllä mielelläni kommentteja vastaan.

Tällaista meille tällä kertaa, nyt minä painun nukkumaan.