Julkaistu: 08.04.2017 klo 16.14
Mennessäni Kiran kanssa muutama viikko sitten SmartDOG-testeihin en ennakkoon oikein edes tiennyt mitä odottaa. Enhän ole Kirastakaan osannut sanoa mikä se on oikein luonteeltaan, lintu vai kala. Varmaankin joka koiranomistajan tavoin salaa kuitenkin toivoin, että oma koirani paljastuisi supernokkelaksi älykkyysosamääräkeisariksi. Toisaalta myös jännitti miten Kiran kanssa pärjätään testitilanteessa, riehuuko se pitkin seiniä, tuleeko koko testaamisesta yhtään mitään ja joudutaanko sieltäkin lähtemään itku kurkussa kotiin. Mikään näistä kauhuskenaarioista ei sitten lopulta osoittautunut todeksi, sen sijaan sain kotiintuomisina paljon ajateltavaa ja pohdittavaa. Testitulokset ovat jo nyt muokanneet toimintatapojani Kiran kanssa.
SmartDOG-testien sisällöstä ja tarkoituksesta voit lukea tarkemmin tämän juttusarjan ensimmäisestä osasta (linkki, klik!), mutta tehdäänpä vielä yksi asia varmuuden vuoksi selväksi: SmartDOG-testit eivät mittaa älykkyyttä, vaan koiran persoonallisuutta, testitulosten hyvyydellä tai huonoudella ei siis ole järkeä kilpailla. Sen sijaan testitulokset kyllä antavat viitteitä siitä, miten hyvin tai huonosti koira soveltuu johonkin tehtävään tai lajiin, tai millaisia seikkoja kannattaa koiran koulutuksessa huomioida ja vahvistaa.
Heti SmartDOG-testien aluksi sain kuulla itselleni pienoisen yllätyksen: tulosten perusteella nimittäin Kiran itsehillintä on erinomainen. Kira ei siis ole SmartDOG-testien mukaan lainkaan impulsiivinen koira, ja sen itsehillintä on keskimäärin parempi kuin muilla tähän asti testatuilla hollanninpaimenkoirilla (testattu 6kpl 28.3.2017 mennessä) ja kaikilla testatuilla koirilla (testattu 441 kpl 28.3.2017 mennessä) (graafi 1). Tarkennettakoon vielä, että SmartDOG-testin impulsiivisuutta mittaava osuus mittaa vain sellaista impulsiivisuutta, jossa koiran moottorina on voimakas into, halu ja kiihko. SmartDOG-testien impulsiivisuus kuvastaa siis koiran kykenemättömyyttä hillitä itseään houkutusten maailmassa. Tällaiselle koiralle uudet asiat ovat superkiinnostavia. Reaktiivisuushan voi johtua myös pelosta tai epävarmuudesta, joka Kiran kohdalla osoittautui testien kuluessa todennäköisimmäksi reaktiivisuuden syyksi. Koiralle, jonka reaktiivisuus johtuu epävarmuudesta tai pelosta, uudet asiat ovat pikemminkin ahdistavia, hermostuttavia tai jännittäviä.
 |
| Graafi 1. Kiran itsehillintäkyky verrattuna hollanninpaimenkoirien ja kaikkien testattujen koirien keskiarvoon. |
 |
| Graafi 2. Kiran eleidenlukukyky verrattuna hollanninpaimenkoirien ja kaikkien testattujen koirien keskiarvoon. |
Kiran eleidenlukutulokset kyllä tukevat omia arkielämän havaintojani. Kira nimittäin alkoi vasta 1-1,5 vuoden iässä hahmottamaan, että minun käsieleillänikin saattaa olla jotain merkitystä ja että jos käteni osoittaa selkeästi johonkin suuntaan niin hukkaan mennyt nami saattaa ehkä löytyä sieltä suunnasta. Tällöinkin oman eleeni tulee olla todella selkeä, koko vartalon tulee olla kääntynyt tai taipunut. SmartDOG-testissä Kira pärjäsi yllättävänkin hyvin viimeisessä osiossa, jossa namin suunta kerrottiin katseella, ja todennäköisesti Kira alkoikin testin loppuvaiheilla vasta oppia mistä eleidenlukuosiossa oli oikein kyse. Näin arjessa minä saan kyllä katsella ihan mihin suuntaan vain, eikä se merkitse Kiralle yhtään mitään... Yleensä koirat osaavat luonnostaan lukea ihmisen eleitä hyvin jo pennusta pitäen, eikä niitä tarvitse erikseen opetella, kuten Kiran on täytynyt opetella. Luojan kiitos emme siis harrasta agilityä, jossa ihmisen kehon ja eleiden luku on kuitenkin aika tärkeää...
Toisaalta Kira pärjäsi "eleidenlukukykysokeuden" ansiosta hirmu hyvin toisessa testiosiossa, jossa ihminen osoitti eleillään namin sijainnin tahallaan väärin (graafi 3A). Kira toimi tässä osiossa täysin oman päättelykykynsä varassa eikä ollut huijattavissa, kun se ei kerran ihmiseleitä osaa edes lukea. Myös Kiran looginen päättelykyky oli keskimääräistä heikompi (graafi 3B). Loogista päättelykykyä mittaavassa osiossa nami laitettiin koiralta salaa toiseen kahdesta kiposta, ja kun kipot oli asettettu koiran näkyville, koiralle näytettiin että toinen kipoista oli tyhjä. Koiran piti sitten osata päätellä että nami on varmaankin toisessa kipossa.
 |
| Graafi 3. A) Kiran ongelmanratkaisukyky (ihmisvihjeisiin luottaminen vai omaan päättelykykyyn nojaava) (vasen kuvaaja) ja B) looginen päättelykyky verrattuna hollanninpaimenkoirien ja kaikkien testattujen koirien keskiarvoon (oikea kuvaaja). |
Toisaalta voi myös miettiä, onko yrittääkö Kira tavoitella namia tarjoamalla rauhoittumismakuuta? Tätä pohdimme yhdessä SmartDOG:n Katriina Tiiran kanssa, mutta emme päässeet asiasta mihinkään lopulliseen ratkaisuun. Rauhoittumismakuuhan on Kiralle kyllä opetettu ja on yksi sen vahvoista käytöksistä. Toisaalta näen vastaavaa luovuttamista toistuvasti myös ihan arjessakin, jos yritän opettaa Kiralle jotakin sen mielestä tosi vaikeaa tehtävää. Esimerkiksi olen jo vuosia yrittänyt opettaa Kiralle jonkin esineen nostamista maasta käskystä (noudon alkeisharjoituksia). Tämä käytös on Kiralle jostain syystä ihan mahdottoman ahdistava ja vaikea, ja Kira menee tosi helposti "lukkoon" sen koulutuksen aikana. Tällöin Kira siis menee makuulle eikä tee sen jälkeen enää yhtään mitään (sama käytös joka näkyy myös videolla). Suorastaan mielipuolisella hihkunnalla ja tsemppauksella olen lopulta saanut Kiran innostettua ottamaan esineen suuhunsa, mutta tällöinkin se tapahtuu ahdistuneen oloisen vinkunan säestämänä ja otettuaan esineen suuhunsa Kira viskaa lähes aina sen raivokkaasti jonnekin sivulle. Esineen poiminta ei siis ole rauhallista, hillittyä ja hallittua, vaan Kiran kaikesta käytöksestä näkyy tällöin suunnaton ahdistus, oli sitten nostettava esine mikä hyvänsä. En tiedä miksi. Noin muutenhan Kira kyllä toisinaan kanniskelee omia lelujaan ja lenkilläkin joskus keppejä, joten esineiden suuhun ottaminen ja kanniskelu ei ole se kynnyskysymys. En tiedä olenkohan sitten joskus ihan ekoissa harjoituksissa onnistunut luomaan Kiralle tuollaisen emotionaalisen linkin esineiden nostoharjoituksiin vai mistä tällainen ahdistuneisuus oikein kumpuaa... Noutoharjoitukset ovat meiltä sitten jääneet kesken, kun itselleni tulee aina noista harjoituksista niin paha mieli kun katselee koiran ahdistunutta oloa.
Sama luovuttamiskäyttäytyminen, pessimistisyys ja epävarmuus näkyi myös seuraavassa testiosiossa, joka oli ns. mahdoton tehtävä. Tässä osiossa koira sai aluksi kolme kertaa namia rasiasta ihan helposti, jonka jälkeen rasia suljettiin nippusiteillä niin, että koira ei yhtäkkiä enää saanutkaan siitä namia, vaikka olisi kuinka raivonnut rasian kimpussa. Tässäkin osiossa katsottiin jälleen miten koira pyrkii ratkaisemaan ongelman: itsenäisesti vai pyytääkö se testaajalta tai omistajalta apua. Koiran käyttäytymistä seurattiin 2 minuutin ajan, eikä koiraa autettu millään tavalla. Mahdottomassa tehtävässä Kira kuopaisi suljettua rasiaa pari kertaa tassulla, ja kun se ei toiminut, Kira laskeutui samantien makuulle, katsoi testaajaa ja minua muutaman kerran, haukkui pienen tovin, ja sitten luovutti kokonaan ja laski päänsä maahan. Tässäkin osiossa luovuttamisen tulkinta oli haastavaa: missä vaiheessa makuulla olo on vielä aktiivista yrittämistä ja milloin se muuttuu luovuttamiseksi? Katriina Tiira tulkitsi tilanteen niin, että Kiran katsekontaktin ottaminen ja haukkuminen oli vielä aktiivista avun pyytämistä (58% 2min ajanjaksosta), ja kun Kira laski päänsä maahan ja jäi siihen, käytös tulkittiin luovuttamiseksi (34% 2min ajanjaksosta). Itsenäistä aktiivista yrittämistä Kiralla oli kaikenkaikkiaan vain 9 sekunttia (7,5%) koko 2 min ajanjaksosta. Myös koko 1,5h mittaisen testipatteriston aikana Kiralta nähtiin vain hyvin vähän itsenäistä työskentelyä, joka on hyvin poikkeuksellista. Vertailun vuoksi kaikilla testatuilla koirilla on mahdottomassa tehtävässä aktiivista yrittämistä keskimäärin noin 58,5% ajasta ja muun käyttäytymisen (nuuskimista tms.) osuus on vain 8% (Kiralla tuo 34%).
Lopuksi testattiin vielä koiran muistia ja kykyä oppia sosiaalisesti mallioppimisen kautta. Muistitehtävistä Kira suoriutui keskimääräisesti. Sosiaalisen oppimisen testissä ihminen näytti koiralle kolme kertaa, että ruoka-automaatin nappia painamalla koira saa ruokaa. Tämän jälkeen koiran annettiin itse kokeilla ruoka-automaatin käyttöä. Sosiaalisen oppimisen testissä Kira käyttäytyi kuten muissakin testiosioissa lannistuen ja luovuttaen helposti, eikä painanut nappia 3min kuluessa, joka oli testissä asetettu aikaraja. Testin alkuvaiheessa Kira lähestyi ruoka-automaatin nappia ja melkein jo painoi sitä, mutta viime hetkellä vetäytyi sitten pois ja kävi maahan makaamaan poski maata vasten. Kira käyttäytyi ikäänkuin pelkäisi ylitunnollisena epäonnistuvansa: "Tässä oli se nappi josta kuului äänimerkki ja sen jälkeen tuli ruokaa - mutta en minä haluakkaan sitä kokeilla jos se ei toimikaan." Ylitsevuotavalla tsemppauksella ja houkuttelulla Kira viimein uskaltautui painamaan nappia testiajan umpeuduttua, ja koko koiran ilme valpastui kuin hämmästyksestä, kun napinpainaminen toimikin ja ruokaa tuli. Tämän jälkeen Kira teki hyvin nopealla tahdilla pari onnistunutta lisätoistoa, ennenkuin yhtäkkiä taas luovutti, lannistui ja lakkasi yrittämästä. Tämäkin on meille arjessa tuttu ilmiö. Opetettaessa Kiralle uutta asiaa sen saa suurella tsemppauksella kokeilemaan kyseistä asiaa, ja saatetaan saada 2-4 tosi hienoa täydellistä suoritusta, jonka jälkeen Kira yhtäkkiä luovuttaa ja menee "lukkoon": käy maahan makaamaan eikä tee enää mitään. Tämä on välillä aika hämmentävää, kun luulisi, että koira innostuisi onnistumisistaan...
Kaikenkaikkiaan Kiran motivaatio oli kaikissa testeissä kohtuullisen alhainen, eikä se missään vaiheessa työskennellyt erityisen intensiivisesti tai keskittyneesti. Tämä ei yllätä minua lainkaan. Kiran ruokamotivaatio on alhainen, on ollut aina. Kira työskentelee usein ruokapalkalla ikäänkuin vain näön vuoksi, ja Katriina Tiirakinkin mukaan testeissä ihmisen riemastuminen ja kehut merkkasivat Kiralle paljon enemmän kuin saatu ruoka. Testien jälkeen olenkin lisännyt Kiran iloista kehumista ihan arkipäivänkin toimissa.
Sekä eleidenluku- että mahdoton tehtävä -osioissa Kira haki katsekontaktia poikkeuksellisen vähän. Katriina Tiiran mukaan 90% koirista lähtee spontaanisti hakemaan katsekontaktia ihmiseen etsiessään ratkaisua tehtävään, jota koirat eivät heti ymmärrä. Katsekontaktin hakeminen on siis koiralle hyvin luonteenomaista ja tyypillistä, riippumatta siitä millainen tausta koiralla on, millä tavoin ja miten paljon sitä on koulutettu ja miten arka tai rohkea koira on. Testeissä Kira pälyili jonkin verran ihmiseen päin, mutta katsekontaktin hakeminen oli hyvin vähäistä. Tämä on poikkeuksellista, ja selittää kyllä erittäin hyvin omia tuntemuksiani varsinkin pentuvaiheessa ja aikoina, jolloin Kiran räjähtely on ollut pahimmillaan. Minusta on tällöin tuntunut, että en saa koiraani minkäänlaista yhteyttä, Kira vain sinkoilee ympäriinsä ja valjaista fyysisesti kiinni pitäminen on ollut ainoa konsti saada se hallintaan. Kira ei ole missään vaiheessa, ei myöskään ennen räjähtelyn alkua 4kk iässä, hakenut aktiivisesti katsekontaktia, vaan katsekontaktin saadakseni olen saanut aina muuttua vähintään sirkuspelleksi. Oikeastaan tajusin tämän asian vasta SmartDOG-testeissä käytyäni. Olenhan toki tunnistanut sen jo aiemmin että katsekontaktin saaminen on ollut aika vaikeaa ja vaatii hillittömästi töitä, mutta olen ohittanut asian vähän olankohautuksella ja selittänyt sen johtuvan ympäristön häiriöistä, Kiran stressitilasta tms.
Kiran epävarmuus näkyi koko SmartDOG-testauksen aikana myös runsaana haukkumisena. Itse testaustila oli ihan hiljainen eikä paikalla ollut koko rakennuksessa meidän lisäksemme ketään muuta, todellista syytä kilahtelulle ei siis ollut olemassa. Kira pälyili usein ovelle ja katossa olevia ilmastointihormeja kohti, ja testien välissä hakeutui usein ovelle ja katsoi minua sen näköisenä, että eikö voitaisi jo lähteä kotiin... V-aitatestin videoltakin näkyy, että Kira läähättää koko ajan, mikä sekin kertoo kuormittumisesta testipatteriston aikana. Minun luokse tullessaan Kira näytti oikeastaan koko ajan rauhoittavia eleitä: "hymyili" ja nuoleskeli suupieliään. Aktiivisuusmittarin perusteella Kira kuitenkin käyttäytyi normaalia rauhallisemmin koko SmartDOG-testin aikana (graafi 4), mikä oli minulle yllättävää. Yliaktiivisuus ei siis ole meidän ongelmamme! Itse jäin jälkikäteen pohtimaan vielä Kiran poikkeuksellisen rauhallista käytöstä testissä. Monesti arkielämässä räjähdyksen laukaisevat ärsykkeet (toinen koira tms.) lisäävät Kiran aktiivisuutta (säntäilee ympäriinsä, hyppii, riehuu, haukkuu), mutta kyllä Kira on aika rauhallinen koira kotona sisätiloissa, ainakin jos mistään ei kuulu mitään epäilyttävää voimakasta mökää. SmartDOG-testeissä Kira oli kyllä epävarma ja haukkui, mutta ei se missään räjähdystilassa ollut.
 |
| Graafi 4. Kiran aktiivisuus verrattuna hollanninpaimenkoirien ja kaikkien testattujen koirien keskiarvoon. |
Kiran luovuttamiskäyttäytyminen ja sinnikkyyden puute vaikuttavat omiin silmiini vähän opitun avuttomuuden kaltaiselta. Tämä on tosi hämmentävää, kun Kira on kuitenkin ihan pikkupennusta saakka koulutettu kannustavasti, operantisti ja positiivisesti vahvistamalla, ja rangaistuksia on vältetty. Miksi minulla sitten on koira, joka käyttäytyy kuin sitä olisi pahoinpidelty fyysisesti ja henkisesti koko ikänsä, kaikissa tilanteissa vain mollattu ja aina varmistettu että koira ei vahingossakaan pääse onnistumaan? Voiko minun rakas koirani kärsiä jostakin aivokemiallisesta häiriöstä, voiko Kira olla masentunut, voiko se olla mieleltään sairas? Näitä kysymyksiä jäimme Katriina Tiiran kanssa pohtimaan.
Oman koiran ajatteleminen mielisairaana järkyttää ja pysäyttää. Se pistää syyllisyysmyllyn jälleen käyntiin: mitä minä olen koiranomistajana tehnyt väärin? Toisaalta se on helpottavaa: ehkä minä en olekaan surkein, kurjin, kamalin ja huonoin mahdollinen koiranomistaja mitä maapallo on kuunaan nähnyt. Ehkä joskus koira vain voi oikeasti olla vaikea? SmartDOG:n Katriina Tiiran mukaan Kiran käyttäytyminen vaikuttaa synnynnäiseltä varsinkin kun räjähtely on ollut voimakasta jo nuorena.
Vaikka Kira oli SmartDOG-testitulosten valossa ihan toisenlainen koira, kuin mitä palveluskoirarotuiselta paimenkoiralta voisi olettaa, oma tunnetila oli testien jälkeen kotimatkalla lähinnä helpottunut ja huojentunut. Minulta kysyttiin, olenko testituloksiin pettynyt. Oli helppo vastata, että en ole. Vaikka minulla on paperilla jonkinlainen luonnostelma siitä, millainen Kiran luonne on, ja vaikka tämä luonnostelma ei vastaa omia odotuksiani (eikä varmaan kenenkään muunkaan odotuksia) palveluskoirarotuisesta harraste- ja kilpakoirasta, se ei vaikuta Kiran luonteeseen millään tavalla. Kira on testienkin jälkeen sama ihana, rakas (ja joskus kamala) Kira, kuin ennenkin testejä. Nyt vain osaan olla Kiraa kohtaan entistä kannustavampi ja tehdä koulutuksesta sille entistä helpompaa niin, että Kira saa niitä kovasti kaipaamiaan onnistumisen kokemuksia. Nyt myös tiedän mistä Kiran räyhääminen johtuu: Kira ei ole aggressiivinen, yliaktiivinen eikä impulsiivinen, Kira on epävarma ja ahdistunut. Nyt osaan sijoittaa Kiran käyttäytymisen johonkin lokeroon, ja tiedän, että Kira ei ole lintu eikä kala, vaan epävarma pieni hollanninpaimenkoira, jota suuri maailma välillä vähän ahdistaa. Jollakin tavalla SmartDOG-testit myös vahvistivat omaa näkemystäni siitä, että Kira on hyvä koira siitä huolimatta, että emme ehkä ikinä pääse kilpakentille tai ehkä edes pysty treenaamaan palveluskoiralajeja tavoitteellisesti. Kiralla on itseisarvo, ja se on minulle rakas koira siitä huolimatta että olen joutunut pettymään Kiran varaan rakennettujen harrastustoiveiden suhteen.
Meidän kokemustemme perusteella voin lämpimästi suositella SmartDOG-testejä ihan kaikenlaisille koiranomistajille ja -kouluttajille. Näin ongelmakoiran omistajana koen saaneeni testituloksista apua koulutuksen suunnitteluun ja SmartDOG-testien avulla itselleni selkiytyivät myös ne syyt, miksi koirani räjähtelee. Kun ymmärrän käyttäytymisen syyt, tiedän miten minun tulee toimia ja kouluttaa koiraani.
Täältä voit lukea lisää SmartDOG-testeistä: Linkki.
Tämä blogiteksti on toteutettu osittain SmartDOG ky:n sponsoroimana. Kaikki tekstissä esitetyt mielipiteet ja näkemykset ovat kuitenkin omiani, eikä SmartDOG ky ole vaikuttanut niihin.
Tosi mielenkiintoinen postaus ja hienosti kirjoitettu!
VastaaPoistaMun silmiini tuo video oli tosi surullista katsottavaa. Eikö siinä ohjaaja saanut mennä kohti aidan reunaa eli vähän näyttämään, mistä namille pääsee? Et ole harjoitellut Kiran kanssa namin etsimistä esim. kotona? Eikö saanut käyttää kierrä-komentoa? Oli tosi surullista katsoa, että koiraa ei autettu yhtään tai ehdotettu sille mitään vaihtoehtoista toimintaa, sanottiin vaan että ote nyt siitä aidan läpi.
Lisäksi mun mielestä toi sun korkea, innostava ääni kuulosti vähän pelottavalta. Vaikka sitä suositellaankin koirien innostamiseen niin olisko Kiralle parempi matalampi rauhallisempi ääni?
Jos koira ei halua hakea sulta apua eikä katsekontaktia, olisko teidän suhteessa jotakin vialla? Ehkä Kira pelkää sua koska oot yrittänyt niin kovasti kouluttaa sitä. Ja koska koulutus on ollut vaikeaa, on tullut paljon epäonnistumista ja turhautumista teille molemmille. Vaikka onnistumisistakin on kehuttu ja iloittu, ehkä Kiralla on vaan liian kovat suoriutumispaineet. Mitä jos koittaisit ottaa vähän rennommin ja yrittäisit parantaa Kiran itseluottamusta tekemällä jotain mistä se nauttii ja nauttimalla itsekin siitä, esim. ihan vaan vapaana lenkkeilystä ja puun runkojen tai kivien päälle hyppimisestä, ihan vaan rennosti :) Ja iloita siitä että Kira tulee kutsusta tai muutenkin vaan luokse ja ottaa katsekontaktin. Ja kehua sitä rauhallisesti ja lempeästi tai ihan vaan hymyllä ja namilla :)
Toi mitä kerroit siitä kapulan ottamis harjoittelusta kuulosti tosi ikävältä, ehkä Kira kokee sut jotenkin uhkana eikä uskalla/halua tehdä mitään, ehkä olet liian innostunut ja innostava (Kiran mielestä päällekäyvä). Ehkä Kira kaipais rauhallisempia otteita.
Toisaalta innostunut korkea ääni on hyvä joillekin koirille, mutta jotkut koirat voi kokea sen uhkaavana ja stressaavana. Itse olen huomannyt että mulle wi ole luontaista kannustaa tai kehua koiraa sillä tavalla. Kyllä koira lukee susta koska oot tyytyväinen siihen olemalla oma luonnolinen itsesi, ei aina tarvita kovaa ääntä. Itseasiassa luulen että jossain vaiheessa siitä korkeasta äänenkäytöstä siirrytään pois.
Toivottavasti en kuulostanut ilkeältä, se ei ollut tarkoitus, en vaan ole kovin hyvä kirjoittamaan, niin sanon asiat suoraan ja välillä vähän tökerösti. On tosi ihailtavaa että jaksat kouluttaa Kiraa ja siitähän koiran omistamisessa pitäisi olla kyse että omaa koiraa rakastaa sellaisena kun se on, kaikkine vikoine ja pettymyksineen. Liian monet luovuttaa hankalien koirien kanssa ja luopuu niistä, kun koira ei ollutkaan omien toiveiden ja suunnitelmien mukainen. Mutta hankaluuksista oppii ja uusien asioiden oppiminen on yksi elämän suola. Lyhyesti siis, hienoa! ja tsemppiä!
VastaaPoistaHei Jenni, kiitos kommentistasi joka varmaan oli tarkoitettu rakentavaksi ja kannustavaksi.
PoistaVoi kauhistus! Ihanko tosiaan tästä kirjoituksesta ja blogistani ylipäätään syntyy vaikutelma, että vain vaadin, vaadin ja koko ajan vain vaadin Kiralta jotakin suoritusta, kohtelen sitä päällekäyvästi ja kuin orjapiiskuri ja arvotan koiraani täysin ja pelkästään sen mukaan miten se suoriutuu? En kyllä tunnista itseäni yhtään tällaisesta kuvauksesta, ja on ihan kauheaa jos omista kirjoituksistani tulee sellainen vaikutelma! Toki toivon, että kukaan muukaan minut henk.koht. tunteva ei pidä minua sellaisena...
Meidän elämästämme 99,5% tapahtuu tämän blogin ulkopuolella. Ja se 99,5% ajasta on juuri tuota sinun peräänkuuluttamaasi mukavaa ja rentoa yhteiseloa ja hauskaa puuhastelua. Tämä blogihan kertoo ongelmakoiran kanssa elämisestä, ja ihan jo tämä teema aiheuttaa sen, että väistämättä blogissa korostuvat enemmän negatiiviset kuin positiiviset asiat. Minusta olisi myös lähtökohtaisesti väärin keskittyä vain sen kuvailuun miten ihanaa elämä on kun on haasteellinen koira, koska ihan oikeasti se on välillä aika kuormittavaa, kun saa joka ikisen lenkkireitin ja lenkkiajankohdan suunnitella sillä perusteella että lenkki olisi minulle ja Kiralle mahdollisimman helppo. Tai silloin kun eläinlääkärikäynnillä koira huutaa koko reissun pää punaisena ja tärisee hysteerisenä kun se on niin hermostunut, ja kun röntgenkuvia varten koira tarvitsee kaksinkertaisen annostuksen rauhoittavaa ennenkuin se saadaan edes nukahtamaan näiden kilarikierrosten jälkeen. Kyllä silloin SAA tuntua omistajasta tosi pahalta, kyllä silloin SAA tuntea negatiivisia asioita koiraansa kohtaan. Olisi täysin epäinhimillistä olla tuntematta surua, murhetta, sääliä, pettymystä, turhautumista, syyllisyyttä tai joskus ärsyyntymistä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö koiraa rakastaisi tai etteikö se olisi tärkeä, rakas ja ihana. Väitän, että ihan samoja tuntemuksia käy läpi jokainen uhmaikäisen tai muuten vain vaikean lapsen vanhempikin.
On ihan tiedostettu päätös kirjoittaa julkisesti siitä, että joskus tällaisen koiran omistaminen tuntuu pahalta. Kirjotan siitä, koska kukaan muu ei uskalla sanoa sitä ääneen. Se on tabu. Olen saanut paljon kiitosta muilta vaikeiden koirien omistajilta siitä, että kirjoitan näistä vaikeista tunteista julkisesti. Monien mielestä on ollut helpottavaa lukea, että joku muukin tuntee samoin. Vaikeat tunteet eivät poistu sillä, että niiden olemassaolon kieltää, vaan sillä että ne käsittelee ja ne hyväksyy. Silloin on mahdollista rakastaa sitä ihanaa koiraa, vaikka se onkin joskus ihan kamala. Kääntöpuolena tässä avoimuudessa on kuitenkin se, että joillekin voi syntyä vaikutelma, että inhoan ja halveksun koiraani sydänjuuriani myöten ja vaadin siltä koko ajan ihan valtavasti - mikä ei pidä paikkaansa! Helpon arjen toivominen pitäisi olla jokaisen koiranomistajan etuoikeus..
Omalle äänelleni en kyllä valitettavasti voi mitään. Se on mikä se on. Ikävä kuulla että minun ääneni ei miellytä. Onneksi en ole siis radiojuontaja! Myös tuon koko V-aitatestin pointtina on katsoa, miten koira lähtee ratkaisemaan ongelmaa. Siinä katsotaan 3 min ajan mitä koira tekee, ja jos koiraa lähdettäisiin siinä kädestä pitäen auttamaan tai annettaisiin kiertovihjeitä tms, se ei olisi enää mikään luonnetesti, vaan koulutustehtävä. Kiralle kyllä näytettiin 3 min ajan umpeuduttua miten namin saa tuolta aidan takaa. Ja Kira saikin tällöin naminsa. Ja sitä kuuluisaa naminetsintää kyllä harrastamme joka ikisellä lenkillä kolme kertaa päivässä..
Kirjallinen ilmaisu on tosi vaikea laji, ja siinä syntyy helposti väärinkäsityksiä, kun toista ihmistä voi tulkita vain hänen tuottamansa tekstin perusteella. Omasta puolestani voin sanoa, että jatkossa väärinkäsitysten välttämiseksi ehkä minun on syytä tuoda esille vähän enemmän tätä kilarielämän ihanuuttakin...
Tottakai on hyvä että kerrot kaunistelematta teidän ongelmista, sehän tän blogin idea on. Kirjoituksesta ja videosta vaan sai sen kuvan että Kira on aika onneton. Tämän vuoksi halusin ulkopuolisena kertoa, miltä musta teidän tilanne näyttää ja jos mun ajatuksista voisi olla apua. Tosin näin blogin lukijana on vaikea oikeasti ymmärtää mistä on kysymys.
PoistaVaikka kouluttaisi positiivisesti ja toimisi kaikkien hyvien oppien mukaisesti, saattaa silti vahingossa aiheuttaa koiralle ahdistusta. Kun ei me täysin ymmärretä koiria, voi meidän hyvää tarkottavasta käytöksestä aiheutua koiralle stressiä. Kirjoitit että olisit halunnut harrastekoiran ja olet paljon kouluttanut Kiraa. Kerroit myös että Smart dogissa Kira oli lamaantunut eikä halunnut edes yrittää, vältteli katsekontaktia ja että ihmisen kehuista se riemastui. Näistä sai sen mielikuvan, että Kira on oppinut epäonnistumaan, että siltä odotetaan liikaa. Kun kaikki lenkit on räjähtelyä, pitäisi ensin oppia lenkkeilemään räjähtelemättä ja näin kaikki lenkit on sen kouluttamista. Lenkkien pitäisi myös olla rentoa ja olla kouluttamatta välillä mitään. Siitä että on hauskaa yhdessä ilman mitään kummempaa syntyy hyvä suhde koiraan. Tätä yritin sanoa. Mutta miten ottaa rennosti räjähtelevän koiran kanssa, siihen en itse ainakaan pystyisi...
Tuohon äänijuttuun halusin puuttua siksi, että se on niin yleistä ja juuri niin jokapaikassa opetetaan kehumaan ja innostamaan koiraa, korkealla äänellä. Tästä postauksesta tajusin, ettei se välttämättä toimi kaikille koirille. Koiran koulutusjuttuihin uskoo moniin niin sokeasti kun ei itsellä muutakaan tietoa ole, mutta eihän ne välttämättä pidä paikkansa.
Hei Jenni!
PoistaTuo Kiran opitun avuttomuuden kaltainen käyttäytyminen tosiaan ihmetyttää minuakin, kuten jo tuossa ihan alkuperäisessä blogitekstissäkin kirjoitin. Sama ihmetytti Katriina Tiiraa, Kiran käyttäytyminen testissä oli hänen mukaansa hyvin poikkeuksellista. Opittu avuttomuus on on ihan tosi ilmiö kaikkien elävien olentojen parissa, mutta jotta sellaista käyttäytymistä kehittyisi normaaleilla, henkisesti tasapainoisilla yksilöillä, eikö elinolosuhteiden tulisi olla aika karut ja kurjat, eikö totta? Niin ainakin minä kuvittelen. Ja siksi olen edelleen tosi hämmentynyt Kiran testituloksista ja Kiran käyttäytymisestä testissä, onhan se kuitenkin koulutettu ihan pennusta pitäen operantisti vahvistaen. Ja kyllä, se saa minutkin tosi surulliseksi. Helposti tulee kuvitelleeksi, että tuollainen käyttäytyminen olisi tavallisempaa, jos koiralla olisi rescue-tausta. Mutta monet rescue-koiratkin käyttäytyvät ihan iloisesti ja onnellisesti, normaalisti, kehnosta taustastaan huolimatta. Joten eipä se kehno taustakaan välttämättä aina selitä koiran käyttäytymistä.
Kehoitat minua katsomaan peiliin Kiran koulutuksen suhteen - on totta etten pysty toimimaan aina niin johdonmukaisesti ja selkeästi kuin olisi tarpeen eläintenkoulutuksessa. On myös totta että olen tehnyt Kiran koulutuksessa virheitä varsinkin rähjäämisen alkuvaiheessa kun olin ihan pihalla siitä mitä silmille räjähtävän nelikuisen koiranpennun kanssa pitäisi tehdä. Lisäksi on totta, että Kiraa ottaessani toivoin saavani itselleni kisakoiran palveluskoiralajeihin. Odotukset siis olivat kovat pentua ottaessani, ja kyllä, 4kk iässä alkanut räjähtely oli minulle shokki ja myös pettymys aluksi juuri sen vuoksi että nuo ennakkohaaveet menivät murskaksi. Kiraan en kuitenkaan ole pettynyt enkä vaihtaisi Kiraa mihinkään muuhun koiraan, Kira on opettanut minulle kuluneen 4 vuoden aikana koirista, itsestäni ja muista ihmisistä enemmän kuin mikään muu asia. Mainitset usein että vaatisin Kiralta liikaa ja että Kiran opittu avuttomuus johtuisi juuri siitä, mikä on tavallaan ihan looginen teoria. Niin, voihan olla että olen omalla toiminnallani pahentanut Kiran käytöstä, mistäpä sen tietää? On totta, että jos saisin nyt 4kk ikäisen Kilari-Kira -pennun uudelleen käsiini, toimisin heti rähjäämisen puhjetessa hieman toisin: aloittaisin heti systemaattisen vastaehdollistamisen riittävän suurella etäisyydellä ja pyrkisin nollaamaan Kiran stressin heti, ettei pääsisi syntymään stressikierrettä, jossa olimme tuohon aikaan. Kuitenkin kun nyt tarkastelen minun ja Kiran yhteistä 4-vuotista taivalta taaksepäin, kokonaisuudessaan en kyllä osaisi toimia yhtään sen paremmin Kiran kanssa kuin nytkään vaikka saisin aloittaa kaiken ihan alusta. Jos kysyt 4 vuoden kuluttua minulta uudelleen mitä tekisin toisin Kiran kanssa, ehkä silloin osaan jo paremmin vastata kysymykseen. Voihan kyse olla täydestä itsekritiikin puutteestakin, mutta omasta mielestäni en vaadi Kiralta liikaa ja omasta mielestäni Kiran opittu avuttomuus ei johdu siitä. No, enpä tosin pysty todistamaan asiaa mitenkään. Katriina Tiira, joka on sentään eläinten käyttäytymistieteiden tohtori, oli selkeästi sitä mieltä, että SmartDog testeissä näkyvä Kiran käyttäytyminen (=opittu avuttomuus jne) olisi synnynnäistä, ja siten sen puhkeamiseen on pystynyt vaikuttamaan vain hyvin vähän. Kuten jo tuohon blogitekstiinkin kirjoitin, Tiira myös pohti sitä voiko Kiran poikkeuksellinen, masentuneen kaltainen käyttäytyminen johtua neurokemiallisesta häiriöstä (serotoniinin puutteesta tms), eli siis onko kyseessä mielisairaus. Tällöin sitä tulisi hoitaa mielialalääkkeillä.
Jatkan vielä toisessa viestissä, kun koko kommentti ei mahtunut yhdessä osassa.
PoistaHauskaa, että mainitsit vielä räjähtelemättömien lenkkien tärkeydestä. Olen ihan tismalleen samaa mieltä tästä asiasta, ja olen toistuvasti painottanut asiaa tässä blogissa, ihan jo blogin alkuajoista saakka (v. 2014). Tämä olikin yksi tärkeimmistä oivalluksista, joka johti siihen, että Kiran stressikierre lähti purkautumaan noin 3 vuotta sitten. Mielestäni riittävän etäisyyden ottamisesta pitäisi puhua vielä paljon, paljon enemmänkin! Kirjoitin tänne blogiin vuonna 2014: ” jotta muutosta käyttäytymisessä voisi syntyä, tulee ensin luoda sellaiset olosuhteet, etteivät ne ylläpidä vanhaa, ei-toivottua käyttäytymistä.” Eli juuri se riittävän suuri etäisyys ja toistuvien räjähdysten välttäminen on kaiken a ja o! ”Kaikki lenkit ovat räjähtelyä” on tosiaan siis pätenyt viimeksi yli 3 vuotta sitten Kiran ollessa noin 1-vuotias, jolloin minulla on ollut vielä hurjasti opeteltavaa Kiran suhteen.
Kiitos tosi mielenkiintoisesta tekstistä! Minullakin on varsin Kiran tyyppinen koira reaktiivisuutensa suhteen. Olen miettinyt tuota SmartDog testausta, mutta hinnan vuoksi olen toistaiseksi antanut vielä olla. Tämän tekstin perusteella ajatus sai vahvistusta ja varmaan varailen ajan testaukseen vielä tälle keväälle.
PoistaViitaten tuohon jennin kommentointiin. Minulle tuli sinun puolestasi tosi paha mieli. Itse olen osalleni saanut hyvin samanlaisia kommentteja siitä, että kyllä se nyt vika on minussa eikä koirassa. Osaltaan varmasti onkin, mutta usein tällaiset kommentoijat ovat olleet niitä, joilla on "helppo" koira. Koira, joka toimii oppikirjan mukaan. Myös mun omien vanhempien on ollut vaikea ymmärtää, miten haastavaa tuon koiran kanssa välillä oikeasti onkaan, koska meillä kotona olleet koirat on olleet niitä "helppoja" koiria. Se on niin helppo sanoa, että senkus koulutat, kyllä se minun koiran kanssa toimi. Mutta usein ne temput on niitä, joita on koittanut erilaisilla variaatioilla jo useamman kerran.
Olen ihan varma, että olet juuri paras omistaja Kiralle. Sinä jaksat tehdä ja yrittää sen kanssa, vaikka varmasti joku toinen olisi jo luovuttanut. Itselle suuri oivallus oli juuri se, että se on ihan sama mitä muut meidän kilaroinnista esim. lenkeillä tai jossain treeneissä ajattelee tai miten huonona koiranomistajana mua pidetään sen vuoksi. Minä itse tiedän, että tuo koira on avain ihana, sillä on vaan ne omat ongelmansa niinkuin meillä kaikilla. Silti se on maailman rakkain otus, enkä vaihtaisi sitä mihinkään toiseen. Tsemppiä!
Olen seurannut tätä blogia pidempään ja pakko puolustaa että tietääkseni menetelmät, joita olet käyttänyt Kiran kanssa ovat nimenomaan koiran itsetuntoa ja onnistumisen kokemuksia vahvistavia, kuten BAT jossa nimenomaan koira itse saa löytää itseään rauhoittavan tavan ja etäisyyden ohittaa muita. Itsekin työkoirarodun omistajana tiedän myös, että kouluttamisen ja tekemisen puute voi sekin lisätä koiran reaktiivisuutta ja stressiä. Vaikka tekstiä oli hieman surullisia lukea ajattelen sitä, tuleeko Kira koskaan voimaan aidosti hyvin, mielestäni on hyvä jos testi tuntuu selittävän Kiraa ja pikemminkin vähentää spekulointia siitä, onko tehnyt jotain väärin... Tsemppiä Kiran kanssa!
VastaaPoistaKiitos kommentistasi! Minulla on samankaltainen käsitys BAT-menetelmästä, että se vahvistaisi koiran itsetuntoa ja toisi niitä positiivisia onnistumisen elämyksiä koiralle koiran omilla ehdoilla. Ennalta suunniteltuja ja sovittuja BAT-harjoituksia meillä ei ole ollut aikoihin (ehkä pitäisi!), mutta menetelmä on kyllä edelleen päivittäin aktiivikäytössä ja lenkeillä hyödynnämme aina toiset koirat BAT-harjoituksiin jos vain ympäristö soveltuu muutoin siihen.
PoistaMinulle on useampi vuosi sitten opetettu, että ei kannata vetää johtopäätöksiä koiran näkyvästä käyttäytymisestä. Positiivisesti koulutettu koira saattaa näyttää (kokeissa/kisoissa/uusissa tilanteissa jne.) siltä, että sitä hakataan aamusta iltaan ja toisaalta hyvinkin kovakouraista koulutusta saanut koira voi työskennellä iloisesti ja itsevarmasti. Kaikkein ikävimpiä ovat ne kommentit, kun jollekin sanotaan että "tuota koiraa on selvästi hakattu", vaikka näin ei todellakaan olisi. No, eipä se kovakouraisesti koulutettujen tulosten ihailukaan edistä hyvää koirankäsittelyä.
VastaaPoistaMielenkiintoinen postaus, en ole erityisen innostunut näistä testeistä, mutta Kira oli selkeästi mielenkiintoinen tapaus testissäkin. Kiitos jakamisesta! :)
Kiitos kommentistasi, tämä olikin mielenkiintoinen pointti tähän asiaan!
PoistaTässä tekstissä sitä jo vähän pohditkin, mutta musta nämä poikkeukselliset testitulokset voisivat kyllä viitata jonkinlaiseen kehitysvammaan tai aivotoiminnan häiriöön. Ja siis tietysti lisäksi kaikki muukin käyttäytyminen, erityisesti vaikeudet oppimisessa.
VastaaPoistaMulla on ollut yksi tosi haasteellinen koira, vähän saman tyyppisiä ongelmia kuin Kirallakin, sillä oli lisäksi voimakasta ja iän myötä yleistyvää äänipelkoa, hännänjahtausta ja aggressiivista käyttäytymistä. Oireita tasoitti jatkuva Clomicalm-lääkitys. Tämä koira on nyt jo edesmennyt, ja nykyään mulla on holsku. Uusi koira on vielä korostanut sitä, että edellisessä koirassa oli jotain "vikaa", ja olen myös saanut sisäistä rauhaa sen suhteen, että koiran käytös ei johtunut mun puutteellisista koulutustaidoista tai jotenkin muuten siitä mitä tein tai jätin tekemättä, vaan "vika" todella oli koirassa.
Tsemppiä Kiralle ja sinulle jatkoon!
Kiitos kommentistasi! Katriina Tiiran kanssa tosiaan keskustelimme siitä, että olisiko Kiran käyttäytymisen syy neurokemiallisessa häiriössä ja voisiko Kira olla masentunut. Olipas mukava kuulla, että teille löytyi apu mielialalääkityksestä! Ilmeisesti tuo Clomicalm on jollain tavalla serotoniinin aineenvaihduntaan vaikuttava lääkeaine? Olemme Kiran kanssa varmaan lähiaikoina käymässä käyttäytymisongelmiin erikoistuneen ELL vastaanotolla keskustelemassa näistä asioista. Toivottavasti sieltä saataisiin jotakin valoa asiaan.
PoistaMoikka! Mulla on hyvin samantapainen koira kuin sinun Kirasi, myös hyvin haastava jonka kanssa oikein ei ammattikouluttajatkaan ole osanneet auttaa. Olen nyt itsekin pohtinut jonkinlaista lääkitystä koiralle. Oletteko jo käyneet käytösongelmiin erikoistuneella eläinlääkärillä ja jos niin saitko sieltä ajatuksia?
PoistaMoi! Ei olla vielä käyty käytösongelmiin erikoistuneen eläinlääkärin vastaanotolla. Halusin ensin katsoa saadaanko Jirka Vierimaan valmennusryhmästä apua meille. Valmennusryhmä on nyt edennyt noin puoliväliin ja siitä onkin ollut meille jo suuresti apua, kun koulutusasiat on räätälöity tarkemmin meidän haasteet ja Kiran erikoispiirteet huomioiden (mm. tuo katsekontaktin hakemattomuus, luovuttamisherkkyys ym.). Ei tuo koulutus Kiran luonnetta muuta miksikään, mutta ollaan saatu hyviä työkaluja arjen helpottamiseen. Voi olla että käyn Kiran kanssa joka tapauksessa ELL vastaanotolla jossain vaiheessa kun kesälomaruljanssi tästä muuttuu normaaliksi arjeksi. Omat ajatukset eivät ole oikein vieläkään jäsentyneet sen suhteen, missä vaiheessa koiran käytöstä voi ja saa hoitaa lääkityksellä. Toisaalta jos eläin saa siitä apua, niin senhän pitäisi olla se ainoa kriteeri joka ratkaisee.
PoistaHei Marjukka!
VastaaPoistaKiitos kun kirjoitat sinun ja Kiran seikkailuista. Oon miettinyt SmartDog-testiin menemistä oman reaktiivisen koirani kanssa, joten oli tosi kiinnostavaa lukea miten siitä oli teille hyötyä.
Blogisi kautta olen ymmärttänyt että olet tehnyt Kiran kanssa töitä ihan älyttömän paljon ja niin koiraystävällisesti kuin ikinä mahdollista. Kaikki koirat ei vaan ole ihan niin helppoja :/ Tämä on ollut myös itselleni vaikeaa myöntää ja teidän kokemuksien lukeminen on helpottanut minua hyväksymään asian.
Me treenaillaan koirani kanssa BAT-tyyppisesti ja ymmärtääkseni se tyyppillisesti juuri nostaa koiran itsetuntoa/oma-aloitteisuutta. Eli en kyllä todellakaan jaksa uskoa, että olisit mitenkään voinut aiheuttaa Kiran ahdistuneisuutta.
Kiitos kannustavasta kommentistasi :) Tsemppiä sinulle myös oman koirasi kanssa, SmartDog-testejä voin kyllä tosiaan ihan vilpittömästi suositella!
PoistaMusta on arvokasta, että blogi tuo omalla tavallaan sitäkin näkökulmaa, että kaikki ei menekään koiran hankinnassa ns. putkeen. Ei tullutkaan harrastuskoiraa (ainakaan vielä, tai sillä tavalla kuin toivoit). Paljon puhutaan ja valistetaan pennun ottajia terveysasioissa, ja että hyväkään kasvattaja ei voi taata tervettä pentua. Samahan oikeastaan on henkisen puolen kanssa: mukavista vanhemmista voikin tulla vaikkapa teräviä jälkeläisiä. Työtä voikin joutua tekemään aika lailla, ja voi silti olla että koirasta ei olekaan ikinä lajiin johon sitä toivottiin - ei pysty työskentelemään häiriöissä, tai on paukkuarka, tai pelkää hirveästi muita koiria, ja niin edelleen. Tai yhtä lailla haasteet voivat olla kotikoiralla arjessa. Mitä jos on toivonut koiraa, jonka voi ottaa mukaansa sukulaisiin, mutta koira pelkää sukulaislapsia? Miten osaa ja jaksaa sitten?
VastaaPoistaMielestäni asiasta soisi puhua enemmänkin, ja blogisi tekee tärkeää asiaa näkyväksi. Oikeastaan olisi kiva lukea juttu siitä, mikä kaikki sinua on auttanut eteenpäin ja jaksamaan?
Kiitos tästä! :) Tuo on ihan totta, että koira on kokonaisuus, ihan jo arkielämäkin on helpompaa kun pää ja fysiikka on kunnossa. Olipa vaikea kysymys tuo mikä minua auttaa jaksamaan! Itse asiassa minulla se into, paneutuminen ja kunnianhimo, joka alunperin oli suunnattu juuri palveluskoiralajien harrastamiseen, on tavallaan kai siirtynyt tämän blogin pitoon. Halu ymmärtää Kiraa on minulla se suuri motivaattori. Ja tavallaan se, että opin ymmärtämään Kiraa paremmin ja tämän blogin kautta ehkä vähän auttamaan muitakin samanlaisten ongelmien kanssa painivia, on itse asiassa lopulta paljon tyydyttävämpääkin kuin kisamenestys :) Arkeen mahtuu myös paljon niitä pieniä onnistumisen hetkiä, joten kai se lopulta on asennekysymys kummat jäävät mieleen vahvemmin, epäonnistumiset vai onnistumiset. Päiväunet sohvalla Kira kainalossa auttavat minua jaksamaan :D Ihan konkreettisesti unen puolesta toki, mutta varsinkin sen kautta että tietoisesti järjestää hetkiä jolloin on kaikki hyvin ja molemmilla on mukavaa ja hyvä olla yhdessä. Päikkärit on minulle sellainen hetki.
PoistaAjauduin blogiisi, kun etsin kokemuksia Smart Dog-testistä.
VastaaPoistaSamaistuin videoosi ja minun koiristani toinen käyttäytyisi aivan samaan tapaan - se on luonnetestattu taisteluhaluttomaksi, kohtuullisen kovaksi, sopivan vilkkaaksi ja puolustushaluttomaksi. Se myös elää toisena koirana, ja vahingossa oppinut, että luopumalla saa asioita, ja toisaalta sillä ei ole myöskään sitä taisteluhalun tuomaa moottoria takana - se on monissa asioissa luovuttaja "kun en ymmärrä ja osaa en tee mitään". Vastaavassa testissä se luultavasti alkaisi piipata ja vilkuilisi minun ja namin väliä, laittaisi makaamaan ja yksinkertaisesti luovuttaisi. Sen elämä alkoi rankasti sen jäädessä synnytyskanavaan kiinni ja ehkä kärsineen happivajeesta. Se on autuaan leppoinen koira arjessa, mutta on siinä jotain erikoista.
Toinen ja vanhempi sekä myös hierarkiassa ylempänä oleva uros taasen oli pienenä hyvin vilkas ja sen opetin rauhoittumaan ja jättämään asioita, jotta se niitä saavuttaisi. Siinä tuli sitten koulutettua ylirauhallinen tapaus, jota onkin jälkeenpäin hankala opettaa vauhdikkaaksi. Se myös saattaisi testissä käyttäytyä samoin, ihan minun virheiden takia, vaikka siltä löytyy taisteluhalua ja älykkyyttä. Se on taas minun jollain tavalla pilaama.
Sitä vain, että koiran koulutus on oppia ja siinä tekee varmasti virheitä, ja taatusti jokaisen koiran kanssa tekee uusia virheitä. Mutta niistä on tarkoitus oppia ja kehittää itseään. Koirat on epeleitä oppimaan myös niitä asioita, joita niille ei ollut tarkoitus edes opettaa ja ne oppivat huomaamatta sekä positiivisia, että negatiivisia asioita.
Meillä ei ole arjessa tosin mitään ongelmia - urokset ovat koirasosiaalisia, ohitukset sujuu ja sinänsä nämä omat kömmähdykset opettamisen suhteen eivät sinänsä arkea haittaa, mutta harrastuskoiraa vanhemmasta ei tule. Se on niin rauhallinen ja kuuliainen minulle, että se säpäkkyys ja toiminta on kateissa. Se juuri näyttää sellaiselta "hakatulta koiralta" harrastuksissa, vaikka se elää onnellista elämää ja pitkän aikaa olen kannustanut sitä "sekoilemaan" innostamalla. Jonkin verran se on oppinut avautumaan ja olemaan vilkkaampi.
Tuo testitilanne ehkä kuvaa sitä tilannetta meidän arjessa, kun pallo menee sängyn alle, minne vanhempi koira ei suostu menemään ja jää seisomaan palloa kohden, ja kun nuorempi tulee ja sukeltaa pallon perään ja antaa sen sitten "isoveljelleen". Olen tätä hämmästellyt, miten ne pelaa samassa joukkueessa, vaikka nuorempi ei hyödy pallonnoutamisesta "isoveljelleen" yhtikäs mitään.
Jännä silti, että koirasi on noin nuoresta stressannut ja ottanut paineita. Toivottavasti joskus löytyy syy, miksi koira on niin herkkä tai että onko tosiaan jotain neurologista vikaa. Täytyy blogiisi paneutua tarkemmin. Mielenkiintoinen ja varmasti monia koskettava aihe. Toivon teille jatkoon rauhallisia hetkiä ja onnistumisia.
- Pip