20 comments
  1. Tosi mielenkiintoinen postaus ja hienosti kirjoitettu!

    Mun silmiini tuo video oli tosi surullista katsottavaa. Eikö siinä ohjaaja saanut mennä kohti aidan reunaa eli vähän näyttämään, mistä namille pääsee? Et ole harjoitellut Kiran kanssa namin etsimistä esim. kotona? Eikö saanut käyttää kierrä-komentoa? Oli tosi surullista katsoa, että koiraa ei autettu yhtään tai ehdotettu sille mitään vaihtoehtoista toimintaa, sanottiin vaan että ote nyt siitä aidan läpi.

    Lisäksi mun mielestä toi sun korkea, innostava ääni kuulosti vähän pelottavalta. Vaikka sitä suositellaankin koirien innostamiseen niin olisko Kiralle parempi matalampi rauhallisempi ääni?

    Jos koira ei halua hakea sulta apua eikä katsekontaktia, olisko teidän suhteessa jotakin vialla? Ehkä Kira pelkää sua koska oot yrittänyt niin kovasti kouluttaa sitä. Ja koska koulutus on ollut vaikeaa, on tullut paljon epäonnistumista ja turhautumista teille molemmille. Vaikka onnistumisistakin on kehuttu ja iloittu, ehkä Kiralla on vaan liian kovat suoriutumispaineet. Mitä jos koittaisit ottaa vähän rennommin ja yrittäisit parantaa Kiran itseluottamusta tekemällä jotain mistä se nauttii ja nauttimalla itsekin siitä, esim. ihan vaan vapaana lenkkeilystä ja puun runkojen tai kivien päälle hyppimisestä, ihan vaan rennosti :) Ja iloita siitä että Kira tulee kutsusta tai muutenkin vaan luokse ja ottaa katsekontaktin. Ja kehua sitä rauhallisesti ja lempeästi tai ihan vaan hymyllä ja namilla :)

    Toi mitä kerroit siitä kapulan ottamis harjoittelusta kuulosti tosi ikävältä, ehkä Kira kokee sut jotenkin uhkana eikä uskalla/halua tehdä mitään, ehkä olet liian innostunut ja innostava (Kiran mielestä päällekäyvä). Ehkä Kira kaipais rauhallisempia otteita.

    Toisaalta innostunut korkea ääni on hyvä joillekin koirille, mutta jotkut koirat voi kokea sen uhkaavana ja stressaavana. Itse olen huomannyt että mulle wi ole luontaista kannustaa tai kehua koiraa sillä tavalla. Kyllä koira lukee susta koska oot tyytyväinen siihen olemalla oma luonnolinen itsesi, ei aina tarvita kovaa ääntä. Itseasiassa luulen että jossain vaiheessa siitä korkeasta äänenkäytöstä siirrytään pois.

    VastaaPoista
  2. Toivottavasti en kuulostanut ilkeältä, se ei ollut tarkoitus, en vaan ole kovin hyvä kirjoittamaan, niin sanon asiat suoraan ja välillä vähän tökerösti. On tosi ihailtavaa että jaksat kouluttaa Kiraa ja siitähän koiran omistamisessa pitäisi olla kyse että omaa koiraa rakastaa sellaisena kun se on, kaikkine vikoine ja pettymyksineen. Liian monet luovuttaa hankalien koirien kanssa ja luopuu niistä, kun koira ei ollutkaan omien toiveiden ja suunnitelmien mukainen. Mutta hankaluuksista oppii ja uusien asioiden oppiminen on yksi elämän suola. Lyhyesti siis, hienoa! ja tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Jenni, kiitos kommentistasi joka varmaan oli tarkoitettu rakentavaksi ja kannustavaksi.

      Voi kauhistus! Ihanko tosiaan tästä kirjoituksesta ja blogistani ylipäätään syntyy vaikutelma, että vain vaadin, vaadin ja koko ajan vain vaadin Kiralta jotakin suoritusta, kohtelen sitä päällekäyvästi ja kuin orjapiiskuri ja arvotan koiraani täysin ja pelkästään sen mukaan miten se suoriutuu? En kyllä tunnista itseäni yhtään tällaisesta kuvauksesta, ja on ihan kauheaa jos omista kirjoituksistani tulee sellainen vaikutelma! Toki toivon, että kukaan muukaan minut henk.koht. tunteva ei pidä minua sellaisena...

      Meidän elämästämme 99,5% tapahtuu tämän blogin ulkopuolella. Ja se 99,5% ajasta on juuri tuota sinun peräänkuuluttamaasi mukavaa ja rentoa yhteiseloa ja hauskaa puuhastelua. Tämä blogihan kertoo ongelmakoiran kanssa elämisestä, ja ihan jo tämä teema aiheuttaa sen, että väistämättä blogissa korostuvat enemmän negatiiviset kuin positiiviset asiat. Minusta olisi myös lähtökohtaisesti väärin keskittyä vain sen kuvailuun miten ihanaa elämä on kun on haasteellinen koira, koska ihan oikeasti se on välillä aika kuormittavaa, kun saa joka ikisen lenkkireitin ja lenkkiajankohdan suunnitella sillä perusteella että lenkki olisi minulle ja Kiralle mahdollisimman helppo. Tai silloin kun eläinlääkärikäynnillä koira huutaa koko reissun pää punaisena ja tärisee hysteerisenä kun se on niin hermostunut, ja kun röntgenkuvia varten koira tarvitsee kaksinkertaisen annostuksen rauhoittavaa ennenkuin se saadaan edes nukahtamaan näiden kilarikierrosten jälkeen. Kyllä silloin SAA tuntua omistajasta tosi pahalta, kyllä silloin SAA tuntea negatiivisia asioita koiraansa kohtaan. Olisi täysin epäinhimillistä olla tuntematta surua, murhetta, sääliä, pettymystä, turhautumista, syyllisyyttä tai joskus ärsyyntymistä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö koiraa rakastaisi tai etteikö se olisi tärkeä, rakas ja ihana. Väitän, että ihan samoja tuntemuksia käy läpi jokainen uhmaikäisen tai muuten vain vaikean lapsen vanhempikin.

      On ihan tiedostettu päätös kirjoittaa julkisesti siitä, että joskus tällaisen koiran omistaminen tuntuu pahalta. Kirjotan siitä, koska kukaan muu ei uskalla sanoa sitä ääneen. Se on tabu. Olen saanut paljon kiitosta muilta vaikeiden koirien omistajilta siitä, että kirjoitan näistä vaikeista tunteista julkisesti. Monien mielestä on ollut helpottavaa lukea, että joku muukin tuntee samoin. Vaikeat tunteet eivät poistu sillä, että niiden olemassaolon kieltää, vaan sillä että ne käsittelee ja ne hyväksyy. Silloin on mahdollista rakastaa sitä ihanaa koiraa, vaikka se onkin joskus ihan kamala. Kääntöpuolena tässä avoimuudessa on kuitenkin se, että joillekin voi syntyä vaikutelma, että inhoan ja halveksun koiraani sydänjuuriani myöten ja vaadin siltä koko ajan ihan valtavasti - mikä ei pidä paikkaansa! Helpon arjen toivominen pitäisi olla jokaisen koiranomistajan etuoikeus..

      Omalle äänelleni en kyllä valitettavasti voi mitään. Se on mikä se on. Ikävä kuulla että minun ääneni ei miellytä. Onneksi en ole siis radiojuontaja! Myös tuon koko V-aitatestin pointtina on katsoa, miten koira lähtee ratkaisemaan ongelmaa. Siinä katsotaan 3 min ajan mitä koira tekee, ja jos koiraa lähdettäisiin siinä kädestä pitäen auttamaan tai annettaisiin kiertovihjeitä tms, se ei olisi enää mikään luonnetesti, vaan koulutustehtävä. Kiralle kyllä näytettiin 3 min ajan umpeuduttua miten namin saa tuolta aidan takaa. Ja Kira saikin tällöin naminsa. Ja sitä kuuluisaa naminetsintää kyllä harrastamme joka ikisellä lenkillä kolme kertaa päivässä..

      Kirjallinen ilmaisu on tosi vaikea laji, ja siinä syntyy helposti väärinkäsityksiä, kun toista ihmistä voi tulkita vain hänen tuottamansa tekstin perusteella. Omasta puolestani voin sanoa, että jatkossa väärinkäsitysten välttämiseksi ehkä minun on syytä tuoda esille vähän enemmän tätä kilarielämän ihanuuttakin...

      Poista
    2. Tottakai on hyvä että kerrot kaunistelematta teidän ongelmista, sehän tän blogin idea on. Kirjoituksesta ja videosta vaan sai sen kuvan että Kira on aika onneton. Tämän vuoksi halusin ulkopuolisena kertoa, miltä musta teidän tilanne näyttää ja jos mun ajatuksista voisi olla apua. Tosin näin blogin lukijana on vaikea oikeasti ymmärtää mistä on kysymys.

      Vaikka kouluttaisi positiivisesti ja toimisi kaikkien hyvien oppien mukaisesti, saattaa silti vahingossa aiheuttaa koiralle ahdistusta. Kun ei me täysin ymmärretä koiria, voi meidän hyvää tarkottavasta käytöksestä aiheutua koiralle stressiä. Kirjoitit että olisit halunnut harrastekoiran ja olet paljon kouluttanut Kiraa. Kerroit myös että Smart dogissa Kira oli lamaantunut eikä halunnut edes yrittää, vältteli katsekontaktia ja että ihmisen kehuista se riemastui. Näistä sai sen mielikuvan, että Kira on oppinut epäonnistumaan, että siltä odotetaan liikaa. Kun kaikki lenkit on räjähtelyä, pitäisi ensin oppia lenkkeilemään räjähtelemättä ja näin kaikki lenkit on sen kouluttamista. Lenkkien pitäisi myös olla rentoa ja olla kouluttamatta välillä mitään. Siitä että on hauskaa yhdessä ilman mitään kummempaa syntyy hyvä suhde koiraan. Tätä yritin sanoa. Mutta miten ottaa rennosti räjähtelevän koiran kanssa, siihen en itse ainakaan pystyisi...

      Tuohon äänijuttuun halusin puuttua siksi, että se on niin yleistä ja juuri niin jokapaikassa opetetaan kehumaan ja innostamaan koiraa, korkealla äänellä. Tästä postauksesta tajusin, ettei se välttämättä toimi kaikille koirille. Koiran koulutusjuttuihin uskoo moniin niin sokeasti kun ei itsellä muutakaan tietoa ole, mutta eihän ne välttämättä pidä paikkansa.

      Poista
    3. Hei Jenni!

      Tuo Kiran opitun avuttomuuden kaltainen käyttäytyminen tosiaan ihmetyttää minuakin, kuten jo tuossa ihan alkuperäisessä blogitekstissäkin kirjoitin. Sama ihmetytti Katriina Tiiraa, Kiran käyttäytyminen testissä oli hänen mukaansa hyvin poikkeuksellista. Opittu avuttomuus on on ihan tosi ilmiö kaikkien elävien olentojen parissa, mutta jotta sellaista käyttäytymistä kehittyisi normaaleilla, henkisesti tasapainoisilla yksilöillä, eikö elinolosuhteiden tulisi olla aika karut ja kurjat, eikö totta? Niin ainakin minä kuvittelen. Ja siksi olen edelleen tosi hämmentynyt Kiran testituloksista ja Kiran käyttäytymisestä testissä, onhan se kuitenkin koulutettu ihan pennusta pitäen operantisti vahvistaen. Ja kyllä, se saa minutkin tosi surulliseksi. Helposti tulee kuvitelleeksi, että tuollainen käyttäytyminen olisi tavallisempaa, jos koiralla olisi rescue-tausta. Mutta monet rescue-koiratkin käyttäytyvät ihan iloisesti ja onnellisesti, normaalisti, kehnosta taustastaan huolimatta. Joten eipä se kehno taustakaan välttämättä aina selitä koiran käyttäytymistä.

      Kehoitat minua katsomaan peiliin Kiran koulutuksen suhteen - on totta etten pysty toimimaan aina niin johdonmukaisesti ja selkeästi kuin olisi tarpeen eläintenkoulutuksessa. On myös totta että olen tehnyt Kiran koulutuksessa virheitä varsinkin rähjäämisen alkuvaiheessa kun olin ihan pihalla siitä mitä silmille räjähtävän nelikuisen koiranpennun kanssa pitäisi tehdä. Lisäksi on totta, että Kiraa ottaessani toivoin saavani itselleni kisakoiran palveluskoiralajeihin. Odotukset siis olivat kovat pentua ottaessani, ja kyllä, 4kk iässä alkanut räjähtely oli minulle shokki ja myös pettymys aluksi juuri sen vuoksi että nuo ennakkohaaveet menivät murskaksi. Kiraan en kuitenkaan ole pettynyt enkä vaihtaisi Kiraa mihinkään muuhun koiraan, Kira on opettanut minulle kuluneen 4 vuoden aikana koirista, itsestäni ja muista ihmisistä enemmän kuin mikään muu asia. Mainitset usein että vaatisin Kiralta liikaa ja että Kiran opittu avuttomuus johtuisi juuri siitä, mikä on tavallaan ihan looginen teoria. Niin, voihan olla että olen omalla toiminnallani pahentanut Kiran käytöstä, mistäpä sen tietää? On totta, että jos saisin nyt 4kk ikäisen Kilari-Kira -pennun uudelleen käsiini, toimisin heti rähjäämisen puhjetessa hieman toisin: aloittaisin heti systemaattisen vastaehdollistamisen riittävän suurella etäisyydellä ja pyrkisin nollaamaan Kiran stressin heti, ettei pääsisi syntymään stressikierrettä, jossa olimme tuohon aikaan. Kuitenkin kun nyt tarkastelen minun ja Kiran yhteistä 4-vuotista taivalta taaksepäin, kokonaisuudessaan en kyllä osaisi toimia yhtään sen paremmin Kiran kanssa kuin nytkään vaikka saisin aloittaa kaiken ihan alusta. Jos kysyt 4 vuoden kuluttua minulta uudelleen mitä tekisin toisin Kiran kanssa, ehkä silloin osaan jo paremmin vastata kysymykseen. Voihan kyse olla täydestä itsekritiikin puutteestakin, mutta omasta mielestäni en vaadi Kiralta liikaa ja omasta mielestäni Kiran opittu avuttomuus ei johdu siitä. No, enpä tosin pysty todistamaan asiaa mitenkään. Katriina Tiira, joka on sentään eläinten käyttäytymistieteiden tohtori, oli selkeästi sitä mieltä, että SmartDog testeissä näkyvä Kiran käyttäytyminen (=opittu avuttomuus jne) olisi synnynnäistä, ja siten sen puhkeamiseen on pystynyt vaikuttamaan vain hyvin vähän. Kuten jo tuohon blogitekstiinkin kirjoitin, Tiira myös pohti sitä voiko Kiran poikkeuksellinen, masentuneen kaltainen käyttäytyminen johtua neurokemiallisesta häiriöstä (serotoniinin puutteesta tms), eli siis onko kyseessä mielisairaus. Tällöin sitä tulisi hoitaa mielialalääkkeillä.

      Poista
    4. Jatkan vielä toisessa viestissä, kun koko kommentti ei mahtunut yhdessä osassa.


      Hauskaa, että mainitsit vielä räjähtelemättömien lenkkien tärkeydestä. Olen ihan tismalleen samaa mieltä tästä asiasta, ja olen toistuvasti painottanut asiaa tässä blogissa, ihan jo blogin alkuajoista saakka (v. 2014). Tämä olikin yksi tärkeimmistä oivalluksista, joka johti siihen, että Kiran stressikierre lähti purkautumaan noin 3 vuotta sitten. Mielestäni riittävän etäisyyden ottamisesta pitäisi puhua vielä paljon, paljon enemmänkin! Kirjoitin tänne blogiin vuonna 2014: ” jotta muutosta käyttäytymisessä voisi syntyä, tulee ensin luoda sellaiset olosuhteet, etteivät ne ylläpidä vanhaa, ei-toivottua käyttäytymistä.” Eli juuri se riittävän suuri etäisyys ja toistuvien räjähdysten välttäminen on kaiken a ja o! ”Kaikki lenkit ovat räjähtelyä” on tosiaan siis pätenyt viimeksi yli 3 vuotta sitten Kiran ollessa noin 1-vuotias, jolloin minulla on ollut vielä hurjasti opeteltavaa Kiran suhteen.

      Poista
    5. Kiitos tosi mielenkiintoisesta tekstistä! Minullakin on varsin Kiran tyyppinen koira reaktiivisuutensa suhteen. Olen miettinyt tuota SmartDog testausta, mutta hinnan vuoksi olen toistaiseksi antanut vielä olla. Tämän tekstin perusteella ajatus sai vahvistusta ja varmaan varailen ajan testaukseen vielä tälle keväälle.

      Viitaten tuohon jennin kommentointiin. Minulle tuli sinun puolestasi tosi paha mieli. Itse olen osalleni saanut hyvin samanlaisia kommentteja siitä, että kyllä se nyt vika on minussa eikä koirassa. Osaltaan varmasti onkin, mutta usein tällaiset kommentoijat ovat olleet niitä, joilla on "helppo" koira. Koira, joka toimii oppikirjan mukaan. Myös mun omien vanhempien on ollut vaikea ymmärtää, miten haastavaa tuon koiran kanssa välillä oikeasti onkaan, koska meillä kotona olleet koirat on olleet niitä "helppoja" koiria. Se on niin helppo sanoa, että senkus koulutat, kyllä se minun koiran kanssa toimi. Mutta usein ne temput on niitä, joita on koittanut erilaisilla variaatioilla jo useamman kerran.

      Olen ihan varma, että olet juuri paras omistaja Kiralle. Sinä jaksat tehdä ja yrittää sen kanssa, vaikka varmasti joku toinen olisi jo luovuttanut. Itselle suuri oivallus oli juuri se, että se on ihan sama mitä muut meidän kilaroinnista esim. lenkeillä tai jossain treeneissä ajattelee tai miten huonona koiranomistajana mua pidetään sen vuoksi. Minä itse tiedän, että tuo koira on avain ihana, sillä on vaan ne omat ongelmansa niinkuin meillä kaikilla. Silti se on maailman rakkain otus, enkä vaihtaisi sitä mihinkään toiseen. Tsemppiä!

      Poista
  3. Olen seurannut tätä blogia pidempään ja pakko puolustaa että tietääkseni menetelmät, joita olet käyttänyt Kiran kanssa ovat nimenomaan koiran itsetuntoa ja onnistumisen kokemuksia vahvistavia, kuten BAT jossa nimenomaan koira itse saa löytää itseään rauhoittavan tavan ja etäisyyden ohittaa muita. Itsekin työkoirarodun omistajana tiedän myös, että kouluttamisen ja tekemisen puute voi sekin lisätä koiran reaktiivisuutta ja stressiä. Vaikka tekstiä oli hieman surullisia lukea ajattelen sitä, tuleeko Kira koskaan voimaan aidosti hyvin, mielestäni on hyvä jos testi tuntuu selittävän Kiraa ja pikemminkin vähentää spekulointia siitä, onko tehnyt jotain väärin... Tsemppiä Kiran kanssa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Minulla on samankaltainen käsitys BAT-menetelmästä, että se vahvistaisi koiran itsetuntoa ja toisi niitä positiivisia onnistumisen elämyksiä koiralle koiran omilla ehdoilla. Ennalta suunniteltuja ja sovittuja BAT-harjoituksia meillä ei ole ollut aikoihin (ehkä pitäisi!), mutta menetelmä on kyllä edelleen päivittäin aktiivikäytössä ja lenkeillä hyödynnämme aina toiset koirat BAT-harjoituksiin jos vain ympäristö soveltuu muutoin siihen.

      Poista
  4. Minulle on useampi vuosi sitten opetettu, että ei kannata vetää johtopäätöksiä koiran näkyvästä käyttäytymisestä. Positiivisesti koulutettu koira saattaa näyttää (kokeissa/kisoissa/uusissa tilanteissa jne.) siltä, että sitä hakataan aamusta iltaan ja toisaalta hyvinkin kovakouraista koulutusta saanut koira voi työskennellä iloisesti ja itsevarmasti. Kaikkein ikävimpiä ovat ne kommentit, kun jollekin sanotaan että "tuota koiraa on selvästi hakattu", vaikka näin ei todellakaan olisi. No, eipä se kovakouraisesti koulutettujen tulosten ihailukaan edistä hyvää koirankäsittelyä.

    Mielenkiintoinen postaus, en ole erityisen innostunut näistä testeistä, mutta Kira oli selkeästi mielenkiintoinen tapaus testissäkin. Kiitos jakamisesta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, tämä olikin mielenkiintoinen pointti tähän asiaan!

      Poista
  5. Tässä tekstissä sitä jo vähän pohditkin, mutta musta nämä poikkeukselliset testitulokset voisivat kyllä viitata jonkinlaiseen kehitysvammaan tai aivotoiminnan häiriöön. Ja siis tietysti lisäksi kaikki muukin käyttäytyminen, erityisesti vaikeudet oppimisessa.
    Mulla on ollut yksi tosi haasteellinen koira, vähän saman tyyppisiä ongelmia kuin Kirallakin, sillä oli lisäksi voimakasta ja iän myötä yleistyvää äänipelkoa, hännänjahtausta ja aggressiivista käyttäytymistä. Oireita tasoitti jatkuva Clomicalm-lääkitys. Tämä koira on nyt jo edesmennyt, ja nykyään mulla on holsku. Uusi koira on vielä korostanut sitä, että edellisessä koirassa oli jotain "vikaa", ja olen myös saanut sisäistä rauhaa sen suhteen, että koiran käytös ei johtunut mun puutteellisista koulutustaidoista tai jotenkin muuten siitä mitä tein tai jätin tekemättä, vaan "vika" todella oli koirassa.
    Tsemppiä Kiralle ja sinulle jatkoon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Katriina Tiiran kanssa tosiaan keskustelimme siitä, että olisiko Kiran käyttäytymisen syy neurokemiallisessa häiriössä ja voisiko Kira olla masentunut. Olipas mukava kuulla, että teille löytyi apu mielialalääkityksestä! Ilmeisesti tuo Clomicalm on jollain tavalla serotoniinin aineenvaihduntaan vaikuttava lääkeaine? Olemme Kiran kanssa varmaan lähiaikoina käymässä käyttäytymisongelmiin erikoistuneen ELL vastaanotolla keskustelemassa näistä asioista. Toivottavasti sieltä saataisiin jotakin valoa asiaan.

      Poista
    2. Moikka! Mulla on hyvin samantapainen koira kuin sinun Kirasi, myös hyvin haastava jonka kanssa oikein ei ammattikouluttajatkaan ole osanneet auttaa. Olen nyt itsekin pohtinut jonkinlaista lääkitystä koiralle. Oletteko jo käyneet käytösongelmiin erikoistuneella eläinlääkärillä ja jos niin saitko sieltä ajatuksia?

      Poista
    3. Moi! Ei olla vielä käyty käytösongelmiin erikoistuneen eläinlääkärin vastaanotolla. Halusin ensin katsoa saadaanko Jirka Vierimaan valmennusryhmästä apua meille. Valmennusryhmä on nyt edennyt noin puoliväliin ja siitä onkin ollut meille jo suuresti apua, kun koulutusasiat on räätälöity tarkemmin meidän haasteet ja Kiran erikoispiirteet huomioiden (mm. tuo katsekontaktin hakemattomuus, luovuttamisherkkyys ym.). Ei tuo koulutus Kiran luonnetta muuta miksikään, mutta ollaan saatu hyviä työkaluja arjen helpottamiseen. Voi olla että käyn Kiran kanssa joka tapauksessa ELL vastaanotolla jossain vaiheessa kun kesälomaruljanssi tästä muuttuu normaaliksi arjeksi. Omat ajatukset eivät ole oikein vieläkään jäsentyneet sen suhteen, missä vaiheessa koiran käytöstä voi ja saa hoitaa lääkityksellä. Toisaalta jos eläin saa siitä apua, niin senhän pitäisi olla se ainoa kriteeri joka ratkaisee.

      Poista
  6. Hei Marjukka!

    Kiitos kun kirjoitat sinun ja Kiran seikkailuista. Oon miettinyt SmartDog-testiin menemistä oman reaktiivisen koirani kanssa, joten oli tosi kiinnostavaa lukea miten siitä oli teille hyötyä.

    Blogisi kautta olen ymmärttänyt että olet tehnyt Kiran kanssa töitä ihan älyttömän paljon ja niin koiraystävällisesti kuin ikinä mahdollista. Kaikki koirat ei vaan ole ihan niin helppoja :/ Tämä on ollut myös itselleni vaikeaa myöntää ja teidän kokemuksien lukeminen on helpottanut minua hyväksymään asian.

    Me treenaillaan koirani kanssa BAT-tyyppisesti ja ymmärtääkseni se tyyppillisesti juuri nostaa koiran itsetuntoa/oma-aloitteisuutta. Eli en kyllä todellakaan jaksa uskoa, että olisit mitenkään voinut aiheuttaa Kiran ahdistuneisuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kannustavasta kommentistasi :) Tsemppiä sinulle myös oman koirasi kanssa, SmartDog-testejä voin kyllä tosiaan ihan vilpittömästi suositella!

      Poista
  7. Musta on arvokasta, että blogi tuo omalla tavallaan sitäkin näkökulmaa, että kaikki ei menekään koiran hankinnassa ns. putkeen. Ei tullutkaan harrastuskoiraa (ainakaan vielä, tai sillä tavalla kuin toivoit). Paljon puhutaan ja valistetaan pennun ottajia terveysasioissa, ja että hyväkään kasvattaja ei voi taata tervettä pentua. Samahan oikeastaan on henkisen puolen kanssa: mukavista vanhemmista voikin tulla vaikkapa teräviä jälkeläisiä. Työtä voikin joutua tekemään aika lailla, ja voi silti olla että koirasta ei olekaan ikinä lajiin johon sitä toivottiin - ei pysty työskentelemään häiriöissä, tai on paukkuarka, tai pelkää hirveästi muita koiria, ja niin edelleen. Tai yhtä lailla haasteet voivat olla kotikoiralla arjessa. Mitä jos on toivonut koiraa, jonka voi ottaa mukaansa sukulaisiin, mutta koira pelkää sukulaislapsia? Miten osaa ja jaksaa sitten?
    Mielestäni asiasta soisi puhua enemmänkin, ja blogisi tekee tärkeää asiaa näkyväksi. Oikeastaan olisi kiva lukea juttu siitä, mikä kaikki sinua on auttanut eteenpäin ja jaksamaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä! :) Tuo on ihan totta, että koira on kokonaisuus, ihan jo arkielämäkin on helpompaa kun pää ja fysiikka on kunnossa. Olipa vaikea kysymys tuo mikä minua auttaa jaksamaan! Itse asiassa minulla se into, paneutuminen ja kunnianhimo, joka alunperin oli suunnattu juuri palveluskoiralajien harrastamiseen, on tavallaan kai siirtynyt tämän blogin pitoon. Halu ymmärtää Kiraa on minulla se suuri motivaattori. Ja tavallaan se, että opin ymmärtämään Kiraa paremmin ja tämän blogin kautta ehkä vähän auttamaan muitakin samanlaisten ongelmien kanssa painivia, on itse asiassa lopulta paljon tyydyttävämpääkin kuin kisamenestys :) Arkeen mahtuu myös paljon niitä pieniä onnistumisen hetkiä, joten kai se lopulta on asennekysymys kummat jäävät mieleen vahvemmin, epäonnistumiset vai onnistumiset. Päiväunet sohvalla Kira kainalossa auttavat minua jaksamaan :D Ihan konkreettisesti unen puolesta toki, mutta varsinkin sen kautta että tietoisesti järjestää hetkiä jolloin on kaikki hyvin ja molemmilla on mukavaa ja hyvä olla yhdessä. Päikkärit on minulle sellainen hetki.

      Poista
  8. Ajauduin blogiisi, kun etsin kokemuksia Smart Dog-testistä.

    Samaistuin videoosi ja minun koiristani toinen käyttäytyisi aivan samaan tapaan - se on luonnetestattu taisteluhaluttomaksi, kohtuullisen kovaksi, sopivan vilkkaaksi ja puolustushaluttomaksi. Se myös elää toisena koirana, ja vahingossa oppinut, että luopumalla saa asioita, ja toisaalta sillä ei ole myöskään sitä taisteluhalun tuomaa moottoria takana - se on monissa asioissa luovuttaja "kun en ymmärrä ja osaa en tee mitään". Vastaavassa testissä se luultavasti alkaisi piipata ja vilkuilisi minun ja namin väliä, laittaisi makaamaan ja yksinkertaisesti luovuttaisi. Sen elämä alkoi rankasti sen jäädessä synnytyskanavaan kiinni ja ehkä kärsineen happivajeesta. Se on autuaan leppoinen koira arjessa, mutta on siinä jotain erikoista.

    Toinen ja vanhempi sekä myös hierarkiassa ylempänä oleva uros taasen oli pienenä hyvin vilkas ja sen opetin rauhoittumaan ja jättämään asioita, jotta se niitä saavuttaisi. Siinä tuli sitten koulutettua ylirauhallinen tapaus, jota onkin jälkeenpäin hankala opettaa vauhdikkaaksi. Se myös saattaisi testissä käyttäytyä samoin, ihan minun virheiden takia, vaikka siltä löytyy taisteluhalua ja älykkyyttä. Se on taas minun jollain tavalla pilaama.

    Sitä vain, että koiran koulutus on oppia ja siinä tekee varmasti virheitä, ja taatusti jokaisen koiran kanssa tekee uusia virheitä. Mutta niistä on tarkoitus oppia ja kehittää itseään. Koirat on epeleitä oppimaan myös niitä asioita, joita niille ei ollut tarkoitus edes opettaa ja ne oppivat huomaamatta sekä positiivisia, että negatiivisia asioita.

    Meillä ei ole arjessa tosin mitään ongelmia - urokset ovat koirasosiaalisia, ohitukset sujuu ja sinänsä nämä omat kömmähdykset opettamisen suhteen eivät sinänsä arkea haittaa, mutta harrastuskoiraa vanhemmasta ei tule. Se on niin rauhallinen ja kuuliainen minulle, että se säpäkkyys ja toiminta on kateissa. Se juuri näyttää sellaiselta "hakatulta koiralta" harrastuksissa, vaikka se elää onnellista elämää ja pitkän aikaa olen kannustanut sitä "sekoilemaan" innostamalla. Jonkin verran se on oppinut avautumaan ja olemaan vilkkaampi.

    Tuo testitilanne ehkä kuvaa sitä tilannetta meidän arjessa, kun pallo menee sängyn alle, minne vanhempi koira ei suostu menemään ja jää seisomaan palloa kohden, ja kun nuorempi tulee ja sukeltaa pallon perään ja antaa sen sitten "isoveljelleen". Olen tätä hämmästellyt, miten ne pelaa samassa joukkueessa, vaikka nuorempi ei hyödy pallonnoutamisesta "isoveljelleen" yhtikäs mitään.

    Jännä silti, että koirasi on noin nuoresta stressannut ja ottanut paineita. Toivottavasti joskus löytyy syy, miksi koira on niin herkkä tai että onko tosiaan jotain neurologista vikaa. Täytyy blogiisi paneutua tarkemmin. Mielenkiintoinen ja varmasti monia koskettava aihe. Toivon teille jatkoon rauhallisia hetkiä ja onnistumisia.

    - Pip

    VastaaPoista