Koira, joka räjähti

Blogissa on ollut hiljaista jo tovin. Kirjoittaminen ja kuulumisten päivittäminen tähän blogiin on ollut mielessä lähes viikoittain, mutta joka kerta on tuntunut helpoimmalta jättää kirjoittaminen sikseen. Kiitos kuitenkin kaikille niille, jotka ovat kommentoineet blogiini ja lähettäneet minulle sähköpostia tämän horroksen aikana. Kaikki ne olen lukenut suurella ilolla ja ihmetyksellä kuinka monia kiinnostaa meikäläisten kuulumiset, vaikka kovin harvaan viestiin olenkin saanut aikaiseksi kirjoittaa vastauksen...

Ei minulla oikeastaan ole mitään erikoista päivitettävää koira-asioiden osalta viimeisen vuoden ajalta. Kiran kanssa käytiin vuosi sitten luustokuvauksissa ja selästä löytyi LTV3-löydös. Muut luustotulokset olivat onneksi priimaa lonkkien ollessa A/A ja kyynärpäiden 0/0. LTV3 altistaa toispuoleiselle nivelrikolle lonkissa ja lisää riskiä cauda equina syndroomalle, joten aloitin Kiralla samantien nivelravinteiden syöttämisen vaikka mitään vaivoja tuosta LT3-löydöksestä Kiralle ei ole vielä aiheutunut, eikä toivottavasti ikinä tulekaan. Peukut pystyyn siis sen suhteen.

Keväällä osallistuimme nosework-kurssille, jota kyllä jännitin etukäteen aikalailla että miten Kiran kanssa siellä pärjäämme. Kurssi meni kuitenkin ihan hienosti huomioiden sen, että samassa pienessä tilassa oli yhtäaikaa kolme muutakin koiraa sermien takana tekemässä nenätöitä. Kira syttyi hajutöihin upeasti ja vähän harmittaakin, että tämän kurssin jälkeen ei ole ollut paukkuja panostaa täysillä näihin hajuhommiin. Kurssi vahvisti myös sen, että säännöllinen koirahäiriössä toimiminen tekee todella hyvää Kiralle. Kun muiden koirien ympärillä pyörimisestä tulee arkipäivää, ne eivät aiheuta enää niin räiskyviä reaktioitakaan. Vetojuoksu kuului vakiharrastuksiimme ja tasaisella vauhdilla juokseminen edelleen on silkkaa terapiaa Kiralle.

Oikeastaan koko viimeisen vuoden opit Kiran suhteen voi tiivistää siihen, että tiedän nyt suunnilleen miten Kiran kanssa tulee toimia vaikeissa tilanteissa ja millainen treeni/liikunta tekee Kiran päälle hyvää. Vapaana liikkuvan Kiran katselu on ollut hyvin opettavaista ja kertoo hyvin paljon Kiran luonteesta ja sitä kautta myös räjähtelyn syistä. Kun Kira saa liikkua vapaana, se lähtee liikkeelle aina täyttä kiitolaukkaa kuin tykin suusta ammuttuna ja Kiran normaali liikuntavauhti on ylipäätään tosi nopea, siis aina vähintään nopeaa ravia tai laukkaa. Vauhti hidastuu kävelyyn tai pysähtyy kokonaan vain tarpeiden teon ajaksi tai siksi aikaa kun tutkinnassa on joku erityisen mielenkiintoinen haju. Kira ylipäätään liikkuu vapaana ollessaan tosi pitkälti hajujen liikuttamana. Kira kyllä seurailee tällöikin löyhästi minun liikkeitäni eikä kovinkaan usein irtaudu 40m kauemmaksi, ja jos vaihdan yhtäkkiä suuntaa, Kira kyllä tulee perästä. Mutta kintereilläni se ei liiku vaan kulkee lähistölläni omia polkujaan hajujen perässä. Kun luonnostaan vauhdikkaasti liikkuvan ja hajuvanoja seurailevan Kiran liikettä sitten rajoitetaan hihnalla ja hihnan päätä pitelevällä hidasliikkeisellä ihmisellä, onko ihme että hidas eteneminen lisää Kiran turhautumista? Tätä kuvastaa mielestäni hyvin se, että liikkeelle lähtemisen hetket (kotoa lenkille lähteminen, autosta poistuminen, ovesta kulkeminen jne) ovat niitä hetkiä, jolloin Kira on räjähdysherkimmillään. Kira olisi halunnut olla jo juoksujalkaa puolimatkassa kun minä vasta suunnittelen ensimmäisen kävelyaskeleen ottamista. Ei siis oikeastaan ihme, että vetojuoksu ja hajutyöskentely tekevät niin hyvää Kiralle, sillä niiden kautta se pääsee toteuttamaan itselleen todella tärkeää toimintamallia: juoksemista ja haistelua.



Koko viimeisen vuoden ajan itsestäni on tuntunut, että olen saanut päättää koiraharrastusta koskevat lauseet mutta-konjunktioon. "Voisihan sitä, mutta..". Tätä on horros. Sitä, että kaikki kunnianhimo kuluu väitöskirjan tekoon ja lopun energian on syönyt alitajunnassa kytevä pelko ja ahdistus. Ja sitten tästä kaikesta vielä kokee syyllisyyttä ja häpeää, kun pitäisi, mutta... Sain noin vuosi sitten tietää sairastavani erästä perinnöllistä tautia ja olin nyt syksyllä sen vuoksi isossa ennaltaehkäisevässä leikkauksessa. Nyt 1,5 kk sairaslomalla oltuani vasta tajuan, miten tämä horros on imenyt mehut minusta ja miten paljon se onkin näkynyt kaikessa, etenkin juuri Kiran kanssa harrastamisessa (tai harrastamattomuudessa...). Kirasta on tällä välin tullut täysi maalaiskoira perheeni hoidossa, minusta kun ei vielä ole Kirasta huolehtimaan ja lenkittämään.



Horros ei ole vielä kokonaan ohi, mutta vielä kömmin kuopastani ylös ja suuntaan innokkaana eteenpäin :)

Siltä varalta että en saa aikaiseksi päivittää blogiani enää tämän vuoden puolella, toivotan lukijoilleni hyvää joulun odotusta!