Koira, joka räjähti

Voi mikä mieletön fiilis! En voi nyt olla jakamatta tätä asiaa muidenkin kanssa. Minun kilarikoirani edistyy! :)

Meillä iltapäivälenkit ovat nykyään sellaisia haahuilulenkkejä kodin lähiympäristössä. Silloin ei ole edes tarkoituksena edetä minnekään, vaan ihan kotiovelta asti ollaan liikenteessä sillä mielellä, että kuljettuja kilometrimääriä tärkeämpää on se, millä mielin minä ja koirani palaamme lenkiltä takaisin kotiin. Tämä on tietysti tärkeää muulloinkin, mutta klo 16 jälkeen, kun kaikki muutkin ovat liikenteessä, tilanteet voisivat helposti muuttua Kiran kannalta liian vaikeiksi. Sen vuoksi on parempi pysyä vilinästä poissa niin kauan, kunnes voin luottaa siihen, että koirani pärjää hektisemmissäkin paikoissa.

Näillä iltapäivälenkeillä teen usein BAT-treeniä riittävän etäisyyden päästä, ja käytän häiriöinä kaduilla vilistäviä ihmisiä. Autojakin voisin käyttää. Näin Viikin kaupunginosassa asuvana hyödynnän todella paljon myös yliopiston koetilan lehmiä häiriönä sekä BAT-treeniin, rauhoittumismakuuseen että ohitusten harjoitteluun. Lehmät ovat siitä ihanteellinen häiriö, että ne ovat isoja mutta (useimmiten) flegmaattisia. Kira jännittää lehmiä, mutta lehmät eivät puolestaan muutamasta rähinästä lotkauta korvaansa mihinkään. Tämän ansiosta minä voin rentoutua: katastrofia ei synny, vaikka Kira kilahtaisikin. Ulkotarhassa syövät, märehtivät ja tallustelevat lehmät ovat myös suhteellisen hallittu häiriö: lehmät ovat rajatulla alueella, jonka sijainnin tiedän tarkasti. Myös lehmien rauhallisuus tekee niistä hallitun häiriön. Ulkotarhan ympärillä on myös paljon tilaa, joten voin säädellä etäisyyttä melko vapaasti. Lisäksi lehmät ovat myös aivan erilainen häiriö kuin ihmiset. Ne näyttävät erilaiselta, haisevat erilaiselta ja käyttäytyvät eri lailla. Mitä useammalle erilaiselle häiriölle saan Kiran siedätettyä, sitä vahvemmaksi käytökset muuttuvat. (Plus näin lehmätutkijana en saa ihmetteleviä katseitakaan osakseni, jos vapaa-ajallakin tulee pyörittyä lehmätarhan läheisyydessä ;) .)

Kira tapaa ensimmäistä kertaa lehmän 9vk:n ikäisenä. (Pahoitteluni heikosta kuvanlaadusta)

 Tänään iltapäivälenkillä siis puuhailimme jälleen näitä tällaisia juttuja. Tiellä meitä vastaan tuli vanhempi mieshenkilö, josta Kira jännittyi jo kaukaa. Ilmeisesti miehen hieman epäröivä kulku kiinnitti Kiran huomion. Koska etäisyyttä oli alkuvaiheessa vielä sen verran runsaasti, jäin odottamaan, että Kira luopuu ärsykkeen tuijottamisesta ja kääntää päänsä pois päin tai ottaa katsekontaktin minuun. Pää kääntyikin lopulta pois ja palkkasin maahan. Oletin miehen kävelevän ohitse, mutta sen sijaan hän pysähtyikin kohdalleni muutaman metrin etäisyydelle kysymään suunnistusneuvoja. Miehen vähitellen hiippaillessa lähemmäksi meitä meinasin jo jännityksissäni pyytää häntä pysähtymään aloilleen, ettei tilanne muodostu Kiralle liian vaikeaksi etäisyyden yhä kaventuessa. Tulin kuitenkin vilkaisseeksi Kiraa ennen kuin avasin suuni, ja huokaisin helpotuksesta, kun tyttökoira napostelikin ihan rauhallisena ja rentona maasta nameja, eikä piitannut tuon taivaallista lähelle pysähtyneestä miehestä, eikä siitä, että keskustelemme! Ja sattuipa vielä niin, että samanaikaisesti ohi suhahti myös polkupyöräilijä, jonka itse huomasin vasta kohdalla. Kira valpastui, ja otti muutamia askeleita pyöräilijää kohti, mutta palasi sitten heti samantien takaisin nuuskuttelemaan rentona "namikohtaansa". Kyllä siinä oli vaikea pystyä neuvomaan vaaria asiallisesti, kun mieleen nousi niin valtava ilo ja ylpeys tyttökoiran onnistumisesta! :)

...Ja pääsi heti herkun makuun.. (Pahoitteluni heikosta kuvanlaadusta)

Kotiin päin mennessä kuljimme vielä lehmätarhan ohi päätin vielä hyödyntää tilaisuuden BAT-treeniin. Kiran liikkuessa rentona uskaltauduin kokeilemaan tarhan ohitusta 2-3m leveää kujaa pitkin, joka kulki ihan tarhan vierustaa pitkin. Aitaa vasten norkoili lehmä, joten kyseessä oli meille ihan tositilanne. Kira nimittäin vielä 3 viikkoa sitten räjähti jo 20m etäisyydellä lehmistä. Lähestyessämme kujan suuta pyysin Kiran vierelle (= kulkee mukanani vasemmalla puolella ikään kuin seuraten, mutta intensiteetti ei ole niin suuri, eikä katsekontaktin pito minuun ole pakollista), ja palkkasin metrin-parin välein. Kujan pituus on noin 10 metriä, ja koko sen matkan Kira kulki vierelläni ja pärjäsi oikein hienosti jännittävän lehmän läheisyydestä huolimatta. Olin jälleen pakahtua riemusta! :)

Meidän lehmäkujamme. Tästä mentiin tänään hienosti ohi. Kuva on vanha, ei täällä oikeasti lunta ole.. (Pahoitteluni heikosta kuvanlaadusta)

Näiden isojen edistysaskelten myötä tuntuu, että nyt olen todella oivaltanut Kiran kannalta jotain tosi tärkeää. Suunta on siis oikea! Tänään iltapäivälenkin jälkeen kotiin palattiin voittajana :).