Koira, joka räjähti

Tätä tekstiä kirjoittaessani tunnen itseni idiootiksi.

Niin käy, kun yhteen blogipostaukseen kokoaa kaikki tekemänsä virheet. Varsinkin, kun tietää, että varmasti on vielä paljon sellaisia tehtyjä virheitä, joita ei vielä edes tiedä virheiksi. Virheistä kuitenkin oppii, kliseisesti. Tätä tekstiä en kirjoitakaan mollatakseni itseäni. Kiran koulutuksessa tekemieni virheiden läpi käyminen on välttämätöntä, jotta voisi ymmärtää myös kokemani oivallukset.

Edellisessä postauksessa kävinkin jo lävitse Kiran kanssa elettyä historiaa. Tämä on osittain jatkoa sille. Tämän postauksen jaan useampaan osaan, sillä asiaa on paljon, ja koska toivottavasti myös jatkossa saan lisää uusia oivalluksia.

Ennen käymämme rähjääjien ja arkatassujen kurssia alkua saimme ohjeistuksen rauhoittaa lenkit siten, että ei-toivottua käyttäytymistä ei pääsisi syntymään. Meidän kohdallamme tämä siis tarkoitti sitä, että välttelimme jonkin aikaa ihan kaikkia ohitustilanteita, sekä ihmisiä, autoja että muita eläimiä. Liikuimme paljon pellolla pitkässä hihnassa (4m) tai jopa ihan jälkiliinassa (10m). Rauhallisilla lenkkipoluilla liikkuessamme liikuimme sellaiseen aikaan, että niillä oli erittäin vähän liikennettä. Ja jos joku kohtaaminen meinasi syntyäkin, niin väistimme pois alta hyvissä ajoin. Tämä oli myös ensimmäinen oivallukseni: jotta muutosta käyttäytymisessä voisi syntyä, tulee ensin luoda sellaiset olosuhteet, etteivät ne ylläpidä vanhaa, ei-toivottua käyttäytymistä.

Tällä ensimmäisellä oivalluksella oli iso vaikutus Kiran käytökseen lenkillä. Jos yllättäviä kohtaamisia pääsi joskus syntymään lenkillä ihmisten tai eläinten kanssa, ne olivat edelleen vaikeita. Totta kai, niitä tilanteitahan me emme olleet vielä edes harjoitelleet. Kira alkoi kuitenkin liikkua vähemmän riivattuna lenkeillä. Kun vaikeita tilanteita ei enää syntynyt, koiran ei tarvinnut lenkillä jatkuvasti olla huolesta umpikireänä. Tämän oivalluksen jälkeen tunsin itseni mäntiksi: onhan se nyt ihan itsestään selvää, että jos koiran stressiä haluaa lieventää, niin stressaavia olosuhteita tulee poistaa. Totta kai. Sehän on aivan luonnollista. Mutta en tajunnut tätä ennen kuin aloin sokeasti noudattaa kurssin esikirjeessä saamiani ohjeita, koska niin oli käsketty tehdä. Olin tullut niin sokeaksi Kiran kireydelle ja stressaamiselle lenkeillä, että pidin sitä ihan normaalina, että koirani säntäilee hihnan päässä kuin sähköistetty aropupu ja kilahtaa kaikelle ohikulkevalle. Epänormaalista oli tullut minulle normaalia. "Tällaista se lenkkeily Kiran kanssa vain nyt on."

Toisen oivalluksen sain kurssiin liittyvällä koirien elekieli -luennolla. Turid Rugaasin Rauhoittavat signaalit -kirjan ja muiden koirien elekieltä käsittelevien kirjojen lukeneena ja opinnoissani eläinten hyvinvointia ja käyttäytymistä käsitteleviä kursseja käyneenä lähdin luennolle asenteella "joopajoo, katsotaan nyt tuleeko täällä mitään uutta". Luento sai kuitenkin minut ajattelemaan uudelleen rauhoittavia signaaleja Kiran kannalta. Tai lähinnä ihmettelemään sitä, ettei Kira minun mielestäni juurikaan näyttänyt rauhoittavia signaaleja ennen kuin se jo "kiehui ylitse". Onneksi olin kuitenkin juuri muutamaa päivää aikaisemmin videokuvannut Kiran rähjäämiskäyttäytymistä hallitussa tilanteessa. Onneksi olin tajunnut myös aloittaa videon kuvaamisen jo paljon aiemmin kuin varsinainen rähjäys tässä tilanteessa alkoi. Kyse on siis tästä pätkästä:


Kun tätä pätkää sitten katselin puolitetulla nopeudella, niin näkyihän siinä vaikka ja mitä... Videon alusta ensimmäiseen Kiran äännähdykseen asti pääsin laskuissani vähän laskentatavasta riippuen reilusta 20:sta reiluun 30:n rauhoittavaan signaaliin, joilla Kira yritti kertoa minulle, että nyt jännittää. Kira siis antoi minulle yli 20-30 signaalia, joiden perusteella minun olisi tullut ymmärtää, että olen viemässä koiraani liian vaikeaan tilanteeseen. Tämä kaikki ENNEN, kuin Kira edes alkoi reagoida äänellä. Toinen oivallukseni siis oli: Kyllä, koirani kertoo minulle eleillään, kun se ei enää pärjää ja kun sitä alkaa jännittää. Jos siis haluan ehkäistä räjähdykset, minun tulee kuunnella mitä koirani yrittää kertoa minulle, eikä vain puupäänä tallustaa hihna kädessä eteenpäin. Onko ihme, että koirasta tulee jatkuvasti entistä helpommin räjähtävä, jos sen ennakkosignaaleja ei kuunnella? Jos puhetta ei kuulla, sitten täytyy huutaa. Eli räjähtää, kun mikään muu ei enää toimi. Kyllä teki taas mieli taputella itseään kovalla kädellä päähän tämän oivalluksen jälkeen. Tämänkin asian olisi pitänyt olla itsestään selvää, mutta ei se vain ollut...

Kolmannen oivalluksen sain rähjäkurssiin liittyvällä lyhyellä BAT-luennolla ja ihan erillisessä koko päivän mittaisessa BAT-seminaarissa. BAT-treeniä tehdään pitkässä, 4,5m mittaisessa hihnassa. (BAT-metodiin kuuluu uudenlainen hihnankäyttötekniikka, josta esim. tässä on lyhyt youtube-video. BAT-metodin yksityiskohtiin palaan varmasti myöhemmin tarkemmin, kun itsekin ymmärrän siitä enemmän.) Tiedän - näin pitkän hihnan käyttö hirvitti minua aluksi ihan kamalasti! Varsinkin, kun olin tottunut liikkumaan Kiran kanssa niin, että nahkahihna oli toisesta päästään kiinni minun vyötäisilläni olevassa talutusvyössä. Se oli minulle sellainen henkinen turvavyö, jonka avulla saatoin luottaa siihen, että Kira pysyi minun hallinnassani tavalla tai toisella, sattui mitä hyvänsä. Irtonaisen JA pitkän hihnan kanssa lenkkeily siis tuntui tämän jälkeen ihan kammottavalta. Koirahan saattoi kilahtaessaan nykäistä minulta hihnan kädestä ja pitkän hihnan kanssa temppuilu yllättävässä tilanteessa lisäsi entisestään epävarmuuttani. Pitkä hihna tulikin ihan aluksi käyttöön vain hallituissa treenitilanteissa, joissa paikka oli sellainen, että siellä ei pitäisi mitään kovin yllättävää sattua. Vähitellen, kun oma varmuuteni tällaisen "kilometrihihnan" käytöstä lisääntyi, huomasin kulkevani kaikki ulkoiluretket tämän hihnan kanssa. Pitkän hihnan käyttöön liittyy myös sellainen etu, että silloin tulee helpommin vältelleeksi niitä aivan liian vaikeita tilanteita, joissa koiran hallinta voisi olla vaikeampaa pitkällä nyörihihnalla. Jo hihnavalinta siis "pakottaa" minut liikkumaan sellaisissa paikoissa sellaisiin aikoihin, että minun koirallani on mahdollisuus pärjätä. Toki, jos ihan oikeasti olisi pakko liikkua paikoissa, joissa tulee koirakohtaamisia ja on ihmisiä paljon, niin kyllä valitsisin sen vanhan tutun nahkahihnan käyttöön talutusvöineen.

Tässä meidän hihnamme

Kolmannessa oivalluksessani ei kuitenkaan ole kyse pelkästään hihnavalinnoista, vaan siitä, miten sitä käyttää, ja miten hihnan käyttö vaikuttaa koiraan. Kireä hihna lisää koirankin kireyttä. Hihnan vetäminen kireälle vetää hihnan päässä olevan koiran jännittyneeseen asentoon, jossa sen koko asento on etupainoinen ja jännittynyt. Jos et usko, katsopa vaikka tämä googlen kuvahaku "pulling dog on leash". Kuvitelepa tilanne, jossa sinä itse pelkäät aivan hirvittävästi vaikkapa sorsia. Sinut on kiinnitetty kaulastasi tai rintakehäsi ympäriltä hihnaan, jonka taluttajasi tempaisee yhtäkkiä kireälle (tai sitten vedät sen itse kireälle syöksyessäsi jotain kohti). Hihnan yhtäkkisesti kiristyessä eteesi ilmestyisi yllättäen myös sorsa, jota pelkäät aivan kamalasti. Kummassa tapauksessa pystyisit suhtautumaan pelkäämäsi sorsaan tyynemmin? Silloin, kun taluttajasi on yhtäkkisesti tempaissut sinut aivan tiukalle ja lyhyelle hihnalle, vai silloin, kun taluttajasi olisi pysähtynyt sorsan nähdessään hihnasta rauhallisesti jarruttaen ja sitten hitaasti löysyttänyt hihnan? Ainakin Kiran tapauksessa kireä hihna kiristää Kirankin pinnaa aivan selvästi. Kolmas oivallukseni siis onkin: Kun Kira alkaa jännittää, hihnan löysällä pito on todella tärkeä asia, etten kireällä hihnalla provosoi koiraani räjähtämään. Hihnan ollessa löysällä jännittäviä asioita kohdatessa Kira on rennommassa mielentilassa, joka säästää minulle muutamia sekunteja enemmän aikaa reagoida ennen räjähdystä. Tässä ajassa hyvällä tuurilla ehdin itse reagoimaan ennen koiraa, ja väistämään koirani kanssa pois alta, ennen kuin tilanne muodostuu meille liian vaikeaksi.

Neljäs oivallukseni syntyi myös edellä jo mainitsemassani BAT-seminaarissa, ja liittyy osittain myös hihnan käyttöön ja oivallukseen nro. 3. BAT-seminaarissa opin, miten tärkeää on itse kullekin saada lisää tietoa asiasta, joka pelottaa enemmän tai vähemmän. Itse esimerkiksi nuorempana olen jännittänyt esiintymistä todella paljon, ja silloin minua auttoi selviämään pakollisista esiintymisistä se, kun tiesin todella tarkkaan mitä olen tekemässä, millaisessa tilaisuudessa ja millaisessa paikassa. Tiedon lisääntyminen auttaa hallinnan tunteen saavuttamista. Jännittää - kyllä, mutta tiedän mitä olen tekemässä, missä ja miten, joten ehkä sittenkin tästä selviän. Sittemmin esiintymisjännitykseni on hellittänyt, eikä aiheuta minulle enää huonosti nukuttuja öitä. Sama pätee koiriin! Neljäs oivallukseni siis on: Kun Kira jännittää joitakin tilanteita, ihmisiä tai muita eläimiä, se ei välttämättä haluakaan tilanteesta pois ja pakoon, vaan se haluaa hankkia lisäinformaatiota näistä jännittävistä asioista katselemalla, haistelemalla ja kuuntelemalla, ja sitten sen jälkeen ITSE tehdä sen päätöksen, että jännitys saattoikin ehkä olla turhaa. Oleellista tässä ja edellisessä oivalluksessa on etäisyyden hallinta, eli etäisyys jännittävään asiaan pidetään sellaisena, että voin olla lähes varma, että koirani pystyy tilanteessa pärjäämään, eli Kira ei räjähdä. Etäisyyden hallinnan merkitystä en voi korostaa liikaa! Jos jännä juttu on liian lähellä, koira kiehuu yli, ja silloin ei se ei kykene oppimaan yhtään mitään, kun mieli on nyrjähtänyt pois tolaltaan.

Käytännössä oivallus nro. 3 ja 4 siis toimivat meillä siten, että kun Kira bongaa jotakin jännittävää, pysähdyn ja jarrutan hihnalla (BAT-hihnankäyttöjuttuja, näihin palaan myöhemmissä jutuissa, kuten oli jo puhekin) hitaasti Kiran pysähdyksiin, löysytän hihnan hiiiiiiiitaasti, niin että koirani pysyy paikoillaan (nopealla löysytyksellä koira ryntää vain uudestaan eteenpäin) ja otan hihnaan sen verran mittaa, että vahinkoja ei pääse tapahtumaan, vaikka Kira räjähtäisikin. Sitten vain katselemme jännittävää juttua ja annan koiran tutkia sitä asiaa ja selvittää, mikä ja millainen juttu se oikein on. Jos Kira pysyy tyynenä (=niskakarvat eivät ala nousta, eikä ala reagoida äänellä), annan Kiran katsoa rauhassa niin pitkään kuin se haluaa. Jos jännitys alkaa lisääntyä niin, että karvatkin alkavat nousta pystyyn, katkaisen tuijotuksen, esimerkiksi käsikosketuksella, luoksekutsulla, tiputtamalla namia maahan Kiran nenän eteen tai jos muu ei auta, niin ohjaamalla Kiran pois tilanteesta nenän eteen työnnetyllä namikourallisella ja valjaista kiinni pitämällä. Kun Kira kääntää itse päänsä pois jännästä kohteesta, merkitsen sen palkkiosanalla ja palkkaan maahan. Kun Kira luopuu jännän kohteen tuijottamisesta ja ottaa sen jälkeen kontaktin minuun, palkkaan ruhtinaallisesti kädestäni. Ja kun jännä ohittaja on mennyt ohitse tai kun Kira itse osoittaa, että juttu ei enää kiinnosta, niin matka jatkuu.

Näillä konsteilla olen saanut luotua ohituksiin ja kohtaamisiin aivan uudenlaisen mielentilan sekä itselleni että koiralleni. Ne eivät ole enää se kammottava stressattava ja sykettä kiihdyttävä asia, josta täytyy jotenkin selvitä ohi, vaan sellainen neutraali asia, jota vain tapahtuu arkielämässä normaalilla lenkillä aina välillä. Nämä kaikki mainitsemani oivallukset eivät ole oikeastaan vielä edes koiran koulutusta, vaan ihmisen toimintatapojen muuttamista. Nämä yksinkertaiset ja hyvin pienet oivallukset ovat muuttaneet minun ja koirani mielentilaa ohituksissa enemmän, kuin mikään tähän astinen muu koulutus tai sen yritys. Näiden neljän keinon avulla Kiran mielentila ohituksiin muuttui sen verran, että pystyi seisoskelemaan aivan rauhassa ja täysin rentona, kun 3m päässä kevyenliikenteenväylällä suhahteli pyöräilijöitä ja lenkkeilijöitä ohitse, 2m mittaisen hihnan roikkuessa löysänä maassa. Ja sen jälkeen jolkottelemaan koko 2 km matkan kotiin täysin rentona ja letkeänä. Ja juuri muutamaa päivää aikaisemmin Kira oli huutanut pää punaisena ja karvat pystyssä kaikille ihmisille, jotka liikkuivat alle 30m etäisyydellä meistä.. Vaikka tällainen mieletön onnistuminen saavutettiinkin, niin ongelmamme eivät ole silti tällä ratkenneet ihmistenkään ohituksen osalta. Joudun tekemään töitä jatkuvasti, että tämä uudenlainen mielentila ohituksissa pysyy yllä. Taustalla on kuitenkin räjähtelyä ja yli kiehumista yli vuoden ajalta. Ei se tuhansien toistojen räjähdyshistoria pyyhkiydy pois yhdellä onnistuneella treenikerralla. Tilanne on silloin vasta 1-1000. Koirien kohtaamista ja ohituksia olemme vasta juuri opettelemassa hallituissa treenitilanteissa. Arkielämässä yhä välttelemme niitä kohtaamisia.

Kyse on mielentilan luomisesta ja hallinnasta, ja rauhallisen mielentilan liittämisestä ohituksiin. Sen pitää kestää lenkin alusta lenkin loppuun. Jos tästä säntäisin kiireellä nopealle pissalenkille aivan hirveällä hopulla, Kira pimahtaisi pihakoivullekin. Ei, vaan ennen ulosmenoa ensin itselle päähän asetukseksi ZEN, ja sitten sellainen lenkki, sellaisessa ympäristössä, että koirankin on se mahdollista saavuttaa. Ei kukaan pakota lähtemään viiden aikaan iltapäivällä kaupungin vilkkaimmalle koiranulkoilutusreitille. Voi valita rauhallisemman ajan, rauhallisemman paikan ja rauhallisemmat toimintatavat itselleen. Voi valita sellaiset olosuhteet, että koiran on mahdollista rauhoittua, mahdollista rentoutua ja mahdollista onnistua.