Julkaistu: 1.4.2018 klo 13:15
Mitä on hyvä elämä? Sitä kysymystä olen pohtinut usein viime aikoina. Samoin sitä, mistä tietää milloin on oikea hetki ja mistä tietää tehneensä oikean ratkaisun. Elämässä on ollut paljon muutosta viime aikoina. Toisaalta odotettuja ja toivottuja muutoksia, toisaalta nämä hartaasti odotetut muutokset ovat tuoneet vastaan haasteita, jotka ovat aiheuttaneet myös luopumisen tuskaa ja henkistä painia itseni kanssa.
Muutimme kerrostaloon tiheämmin asutulle kaupunkialueelle. Jo tätä muutosta edeltävä sähläys ja säätö oli Kiralle aika lailla stressaava kokemus. Kira on koira, joka lukee tunnetilojani suoraan sielusta asti, ottaa omat tunteeni omikseen, imee ne ja välittää ne ulkomaailmaan ilman suodattimia ja hillintää. Oma muuttostressini näkyikin koirassa hyvin voimakkaana. Emme kumpikaan nukkuneet juuri silmällystäkään muuttoa edeltävänä muutamana viikkona. Stressi purkautui Kirassa varsinkin öisenä levottomuutena ja edestakaisin tepsutteluna. Aluksi tähän auttoi se, että siirryin patjalle lattiamajoitukseen Kiran viereen. Uni tuli meille molemmille lopulta, kun koira rauhoittui silityksiini kylkeäni vasten nukkuen. Viimeisenä viikkona ennen muuttoa tämäkään ei enää toiminut, vaan valvoimme siis molemmat yö toisensa perään. Minä stressaten ja peläten muuttoa, ja koira peilaten minun stressitilaani. Tämähän ei tietenkään helpottanut stressiä ja ahdistusta, ja syöksykierre tuntui vain kiihtyvän. Hyvä elämä oli aika kaukana näinä öisinä tunteina.
Jo muuttoa ennen olimme Kiran kanssa käyneet tutustumasssa uuteen kotiimme. Harjoitukset aloitettiin varoen: ensin käveltiin muutamana kertana vain sisäpihan läpi, ja kun koira alkoi tässä rentoutua, siirryttiin vähitellen kohti ulko-ovea, kurkisteltiin ovensuusta ensin vähän sisään rappukäytävään, ennen kuin kokeiltiin rappukäytävässä liikkumista ja päästiin lopulta ihan asuntoonkin saakka. Ulkoa asuntoon kulkeminen sujuikin mallikkaasti, rauhallisesti ja hillitysti. Vaikeudet alkoivat asunnon oven sulkeuduttua ja asunnosta poistumista yritettäessä. Asuntoon rappukäytävästä ja viereisistä asuinhuoneistosta kuuluvat äänet olivat Kiralle epäilyttäviä tunkeilijoita, joiden lähdettä koira ei kyennyt paikallistamaan. Jos ongelma olisi ollut pelkästään tämä koiran jatkuva epävarmana pälyily sisätiloissa ja varmuuden vuoksi tapahtuva haukkuminen, olisimme varmaankin kyenneet selättämään ongelman tai ainakin saamaan sen siedettävälle tasolle.
Varsinainen murheenkryyni oli kuitenkin asunnosta poistuminen ja ulosmeno. Yhden koiran ulosvientiin tarvittiin kaksi aikuista, ja silloinkin katastrofin ainekset leijuivat aina ilmassa. Toinen kuljetti koiraa, ja toisen vastuulla oli aukoa ja sulkea ovia ja kytätä silmä tarkkana naapureita ja rappukäytävää kohtaamisten välttämiseksi. Ulosmenovalmistelut sujuivat jotakuinkin siedettävästi niin kauan kun asunnon ovi oli kiinni, oven auetessa rappukäytävään helvetti pääsi niin sanotusti irti. Tai ainakin niin sietämätön piina, johon emme keksineet mitään toimivaa ratkaisua, joka olisi edes vähän helpottanut tätä ahistavaa siirtymää. Kira kiljui kuin pistetty sika, ei siis murissut, haukkunut tai raivonnut, vaan kiljui hysteeristä paniikinomaista kimeää huutoa koko matkan asunnon ovelta rappukäytävän ulko-ovelle saakka. Tassut laukkasivat kiitolaukkaa liukkaalla laattalattialla, mutta koira ei päässyt mihinkään kun pitoa ei ollut. Portaat mentiin alas osittain koiraa valjaista tukien, osittain kantaen ja osittain jotenkin, ihan-miten-vain, tyylillä millä hyvänsä, kunhan vain päästäisiin ulos ja pois. Tässä ahdistuksen vyöryssä Kiraan ei saanut minkäänlaista kontaktia, koira sulkeutui omaan kilarikuplaansa ja kaikki rauhoitteluyrityksemme kimposivat kuuroille korville. Kokeilimme kaikenlaisia taktiikoita ja konsteja, vailla helpotusta. Kun samassa rappukäytävässä asuu myös huonosti liikkuvia vanhuksia, joiden kuulo ja näkö on heikentynyt, alkoi oikeasti välillä pelottaa mitä voi sattua jos joskus ulos mennessä joudumme kohdakkain ahtaassa rappukäytävässä. Koiranomistajana vastuu on minun.
Tämän yhdistyessä muuttoa edeltävään stressiin aloimme kaikki olla niin väsyneitä vallitsevaan tilanteeseen, että Kira päätettiin viedä maalle vanhempieni luokse muutamia päiviä ennen varsinaista muuttoa. Tälle tielleen koira on jäänyt ja tästä tulee nyt pidempiaikaisempi ratkaisu. Edellä mainittujen syiden lisäksi vaakakupissa painoi se, että omasta keväästä ja tulevasta kesästäni on muutoinkin tulossa töiden suhteen kiireinen ja raskas, kun väitöskirjatyö pitäisi saada vietyä vauhdilla loppuun. Kuluttavinta olisi tilanne, jossa sekä töissä että kotona minua väännettäisiin loppuun, eikä olisi olemassa mitään pakopaikkaa, jossa voisi hengähtää ja vain olla rauhassa hetken aikaa. Miten siinä tilanteessa voisi olla enää mitään annettavaa kenellekään? En myöskään halunnut lähteä myöskään koventamaan Kiralla viime kesänä aloitettua mielialalääkitystä. Omaan etiikkaani ei istu se, että kovemman lääkityksen avulla tehtäisiin reaktiivisesta koirasta ympäristöön soveltuvampi ja sopivampi, kun vaihtoehtokin on olemassa ja Kira pärjää oikein hyvin nykyiselläkin lääkityksellä helpommassa ympäristössä, maalla.
Päätös oli vaikea. Toisaalta se oli Kiralle ainoa oikea vaihtoehto. Millainen koiranomistaja olisin, jos koiran päivittäisestä ahdistuksesta piittaamatta pitäisin koiran luonani pelkistä itsekkäistä syistä johtuen? Arvokasta ei ole se, että minun koirani on minun kanssani, vaan se että pystyn tarjoamaan koiralleni, joka on täysin minun päätösteni armoilla, mahdollisimman hyvän elämän. Hyvään elämään kuuluu vapaus pelosta, ahdistuksesta ja kivusta, ja vapaus toteuttaa luonnollisia käyttäytymistarpeitaan. Joskus tämän vapauden hintana on luopuminen.
Kun nyt pääsiäisenä olen katsellut metsässä ja lumihangilla vapaana kirmaavaa koiraani, jonka ei tarvitse enää päivittäin jännittää lenkillä yllättäviä vieraiden ihmisten ja koirien kohtaamisia ja kärsiä kerrostaloelämän levottomuudesta, tunnen tehneeni oikean ratkaisun. Ehkä vielä joskus koittaa elämäntilanne, jossa Kira pystyy hyvinvointinsa vaarantumatta asumaan jälleen kanssamme. Juuri nyt Kira on onnellisin muualla kuin minun luonani.
Näillä saatesanoilla tämä blogi jää hyvin pitkälle tauolle, joka saattaa olla pysyvä tai sitten ei. Kiitos kaikille lukijoilleni näistä kaikista vuosista kanssamme, kannustavia ja tukevia viestejänne on ollut ihana lukea!
Varsinainen murheenkryyni oli kuitenkin asunnosta poistuminen ja ulosmeno. Yhden koiran ulosvientiin tarvittiin kaksi aikuista, ja silloinkin katastrofin ainekset leijuivat aina ilmassa. Toinen kuljetti koiraa, ja toisen vastuulla oli aukoa ja sulkea ovia ja kytätä silmä tarkkana naapureita ja rappukäytävää kohtaamisten välttämiseksi. Ulosmenovalmistelut sujuivat jotakuinkin siedettävästi niin kauan kun asunnon ovi oli kiinni, oven auetessa rappukäytävään helvetti pääsi niin sanotusti irti. Tai ainakin niin sietämätön piina, johon emme keksineet mitään toimivaa ratkaisua, joka olisi edes vähän helpottanut tätä ahistavaa siirtymää. Kira kiljui kuin pistetty sika, ei siis murissut, haukkunut tai raivonnut, vaan kiljui hysteeristä paniikinomaista kimeää huutoa koko matkan asunnon ovelta rappukäytävän ulko-ovelle saakka. Tassut laukkasivat kiitolaukkaa liukkaalla laattalattialla, mutta koira ei päässyt mihinkään kun pitoa ei ollut. Portaat mentiin alas osittain koiraa valjaista tukien, osittain kantaen ja osittain jotenkin, ihan-miten-vain, tyylillä millä hyvänsä, kunhan vain päästäisiin ulos ja pois. Tässä ahdistuksen vyöryssä Kiraan ei saanut minkäänlaista kontaktia, koira sulkeutui omaan kilarikuplaansa ja kaikki rauhoitteluyrityksemme kimposivat kuuroille korville. Kokeilimme kaikenlaisia taktiikoita ja konsteja, vailla helpotusta. Kun samassa rappukäytävässä asuu myös huonosti liikkuvia vanhuksia, joiden kuulo ja näkö on heikentynyt, alkoi oikeasti välillä pelottaa mitä voi sattua jos joskus ulos mennessä joudumme kohdakkain ahtaassa rappukäytävässä. Koiranomistajana vastuu on minun.
Tämän yhdistyessä muuttoa edeltävään stressiin aloimme kaikki olla niin väsyneitä vallitsevaan tilanteeseen, että Kira päätettiin viedä maalle vanhempieni luokse muutamia päiviä ennen varsinaista muuttoa. Tälle tielleen koira on jäänyt ja tästä tulee nyt pidempiaikaisempi ratkaisu. Edellä mainittujen syiden lisäksi vaakakupissa painoi se, että omasta keväästä ja tulevasta kesästäni on muutoinkin tulossa töiden suhteen kiireinen ja raskas, kun väitöskirjatyö pitäisi saada vietyä vauhdilla loppuun. Kuluttavinta olisi tilanne, jossa sekä töissä että kotona minua väännettäisiin loppuun, eikä olisi olemassa mitään pakopaikkaa, jossa voisi hengähtää ja vain olla rauhassa hetken aikaa. Miten siinä tilanteessa voisi olla enää mitään annettavaa kenellekään? En myöskään halunnut lähteä myöskään koventamaan Kiralla viime kesänä aloitettua mielialalääkitystä. Omaan etiikkaani ei istu se, että kovemman lääkityksen avulla tehtäisiin reaktiivisesta koirasta ympäristöön soveltuvampi ja sopivampi, kun vaihtoehtokin on olemassa ja Kira pärjää oikein hyvin nykyiselläkin lääkityksellä helpommassa ympäristössä, maalla.
Päätös oli vaikea. Toisaalta se oli Kiralle ainoa oikea vaihtoehto. Millainen koiranomistaja olisin, jos koiran päivittäisestä ahdistuksesta piittaamatta pitäisin koiran luonani pelkistä itsekkäistä syistä johtuen? Arvokasta ei ole se, että minun koirani on minun kanssani, vaan se että pystyn tarjoamaan koiralleni, joka on täysin minun päätösteni armoilla, mahdollisimman hyvän elämän. Hyvään elämään kuuluu vapaus pelosta, ahdistuksesta ja kivusta, ja vapaus toteuttaa luonnollisia käyttäytymistarpeitaan. Joskus tämän vapauden hintana on luopuminen.
Kun nyt pääsiäisenä olen katsellut metsässä ja lumihangilla vapaana kirmaavaa koiraani, jonka ei tarvitse enää päivittäin jännittää lenkillä yllättäviä vieraiden ihmisten ja koirien kohtaamisia ja kärsiä kerrostaloelämän levottomuudesta, tunnen tehneeni oikean ratkaisun. Ehkä vielä joskus koittaa elämäntilanne, jossa Kira pystyy hyvinvointinsa vaarantumatta asumaan jälleen kanssamme. Juuri nyt Kira on onnellisin muualla kuin minun luonani.
Näillä saatesanoilla tämä blogi jää hyvin pitkälle tauolle, joka saattaa olla pysyvä tai sitten ei. Kiitos kaikille lukijoilleni näistä kaikista vuosista kanssamme, kannustavia ja tukevia viestejänne on ollut ihana lukea!
