Koira, joka räjähti

Hihnakävely - tuo jokapäiväinen kurjimus, jossa mitataan koiran ja taluttajan pinnan pituutta ja valjaiden/pannan liitosten kestävyttä koiran puhkuessa eteenpäin sen minkä jaloistaan pääsee. Näinkö sen kuuluisi mennä?



Katsokaapa miten paljon koiran niska, lavat ja selkä liikkuvat kävellessä, ravatessa ja laukatessa! Myönnän olevani ehkä vähän pölhö, kun itse suorastaan lumouduin seuraamaan selän rullaavaa liikettä laukan aikana... Kun kuvittelee videolla liikkuvan koiran niskaan pannan tai selkään valjaat, ja kireällä olevan hihnan, on helppo kuvitella miten paljon hihnasta vetäminen saattaa provosoida jo muutenkin kiihkeää ja helposti räjähtelevää koiraa pimahtelemaan entistä helpommin. Kireä hihna vaikuttaa koiran koko asentoon ja liikkumiseen ja siten voi aiheuttaa lihasjumeja. Lisäksi koiran oma etupainoinen, jännittynyt asento voi vaikuttaa siihen, miten muut koirat tulkitsevat koirasi eleitä ja olemusta ja lähestyvät sitä. Ihmisten osaltahan tiedetään, että hymyily, teeskenneltykin, vähentää stressiä ja kasvojen ilmeillä on muitakin yhteyksiä koettuun tunnetilaan. Jos kasvon ilmeet vaikuttavat ihmisen itsensä kokemaan tunnetilaan, voiko olla mahdollista, että koiran omat eleet ja asennot vaikuttavat koiran omiin tunnetiloihin? En tiedä onko tätä tutkittu, mutta on ainakin tosi mielenkiintoista spekuloida, onko koira mielentilaltaan kireämpi, hermostuneempi tai reaktiivisempi koska kireällä oleva hihna saa sen kulkemaan etupainoisesti ja jännittyneesti. Nämä kaikki ovat lisäsyitä panostaa kauniimpaan hihnakävelyyn.

Tommy Wirén ja Päivi Romppainen ovat kirjassaan(*) samoilla linjoilla kertoessaan hihnassa vetämisen johtavan todella herkästi myös muihin hihnakäyttäytymisongelmiin, kuten räyhäämiseen:

Jos koira lähtee kävelemään jotakin kohti ja ihminen vetää hihnasta, ympäristöön suuntautuva käytös vahvistuu. Se, mitä koira juuri sillä hetkellä tekee, ei ole kovin merkityksellistä. Hihnan kiristyessä kyseinen käytös kuitenkin voimistuu.

----

Pelottavissa tilanteissa koira usein jähmettyy hetkeksi paikoilleen. Kun ihminen vetää hihnan kireälle, koira on jo jännittynyt ja sen pelko voimistuu. Toinen koira tulee yhä lähemmäksi, ja epävarman koiran hihna tiukkenee. Koira on ikään kuin käsiraudoissa. Se ei pääse pakenemaan ja sen pelko kasvaa. Kun tarpeeksi pelottaa, hyökkäys on paras puolustus. On hyökättävä, jotta uhka väistyisi. Hihnaa kiristämällä vahvistetaan koiran epävarmuutta ja kaivetaan sen hyökkäyshalu esiin.

-Tommy Wirén ja Päivi Romppainen

Kuinkahan paljon Kirankin reaktiivisen käytökseen on siis vaikuttanut hihnassa vetäminen? Ehkä olenkin pohtinut meidän hihnakäytösongelmiamme ihan väärinpäin. Entä jos hihnassa vetämisen syy ei olekaan se, että Kira on reaktiivinen ja jännittynyt, vaan Kira on reaktiivinen ja jännittynyt koska se vetää hihnassa? Kumpi näistä on syy ja kumpi seuraus? Varmaa on kuitenkin se, että hihnassa vetäminen ei ainakaan edistä rauhallisempaa hihnakäyttäytymistä.

Miten koiran voi opettaa olemaan vetämättä hihnassa?

Aikoinaan aloittelevana koiranomistajana sai monta kertaa kuulla neuvon: jos koira vetää johonkin suuntaan, niin vaihda vain suuntaa hihnan kiristyessä. No, näillä hyväntahtoisilla neuvojilla ei selvästikään itsellään ollut hihnanpäässä pallosalamaa, jolle on ihan sama mihin suuntaan mennään, kunhan mennään nyt heti just ja täyttä vauhtia!

Toinen tutuksi tullut neuvo on: jos koira vetää, pysähdy, äläkä milloinkaan päästä koiraa kulkemaan eteenpäin hihna kireällä. No, nämä hyväntahtoiset neuvojat puolestaan unohtivat kertoa miten sen hihnan sitten saa pysymään löysällä ihan jatkuvasti, tai miten koira ylipäätään pitäisi saada lenkitettyä tällä tyylillä ilman että koiralta ja omistajalta kuluu muutaman sadan metrin kävelemiseen kaksi tuntia ja lopputuloksena on sekä turhautunut ja ärsyyntynyt koira että omistaja.

Nämä konstit eivät kuitenkaan toimi ainakaan yksinään, eivätkä ole riittäneet meillä alkuunkaan vetämättömän hihnakävelyn opettamiseen.
Mikä sitten toimii?

Kiralla on kiire hoitamaan Kiireisen Holskun Kiireisiä Hommia, hihna kireällä tietysti. Kuva: Emiel Nikula

Hienosti hihnassa -kirjan(*) neuvot perustuvat pitkälti kahteen perusperiaatteeseen. Ensinnäkin, tehdään ihmisen lähellä liikkuminen ja ihmisen jatkuva tarkkailu koiralle kannattavaksi. Nämä peruskäytökset toimivat pohjana toiselle perusperiaatteelle, eli sille miten toimitaan hihan kiristyessä. Hihnan kiristyessä hihna pidetään kireänä (positiivinen rankaisu) niin kauan, että taluttaja näkee koiran silmät (eli koira kääntää päätään tai vartaloaan taluttajaa kohti). Taluttajan nähdessä koiran silmät hihna löysätään välittömästi (negatiivinen vahviste) ja matka jatkuu (positiivinen vahviste) joko samaan tai eri suuntaan. Ideana on, että kun hihna löysätään välittömästi koiran kääntyessä ihmistä kohti, kontakti ihmiseen vahvistuu. Kirjassa nämä toimintaperiaatteet on esitelty paljon yksityiskohtaisemmin ja perusteellisemmin, tämän syvällisemmin en kirjan neuvoja tässä yhteydessä kuitenkaan käsittele.

Edelleen siis sama tuttu perusperiaate pätee: Sitä saat mitä vahvistat. Jos (tai siis kun) tavoitteena on, että koira kulkee nätisti hihna löysällä, niin koiraa tulee palkata heti ja (aluksi) joka kerta kun koira kävelee halutulla tavalla. Kun vahvistat rauhallista kävelyä löysällä hihnalla, saat rauhallista kävelyä löysällä hihnalla. Rauhallista hihnakävelyä meillä on vahvistanut entisestään myös se, kun olen palkannut Kiraa aluksi lähes joka kerta kun se on pysähtynyt tai hidastanut vauhtia ihan mistä tahansa syystä, vaikka vain merkatakseen jonkun ruohotupsun tai haistellakseen jäniksen jälkiä. Pysähdys on pysähdys, tapahtui se mistä syystä tahansa.

Lenkille lähteminen ja lenkkien alkuvaiheet ovat Kiran kanssa aina vaikeimpia osuuksia. Tyttökoiralla on jaloissa niin paljon vauhtia ja päässä niin kova kiire päällä, että kaikki tolkku ja järki meinaa olla hukassa. Tähän on meillä auttanut juoksutus. En tarkoita sitä, että lenkit tulisi aloittaa koiran kanssa juosten, vaan koiraa juoksuttaen. Aloitan Kiran kanssa lenkit aina sellaisessa ympäristössä, jossa Kira voi liikkua pitkässä hihnassa (n. 4m). Pyydän Kiraa tekemään jotain helppoja käytöksiä, joita se pystyy tekemään kiihtyneenäkin, tai sitten vain poimin Kiran kulloisestakin käytöksestä jotain, mistä lähden koiraa palkitsemaan (esim. pään tai vartalon kääntyminen minua kohti, katsekontakti, vierelläni ihan pikkiriikkisenkin hetken verran kulkeminen jne). Palkkaan Kiran heittämällä namin menosuunnasta poispäin, niin kauaksi kuin hihnan mitta riittää. Kun Kira käy hakemassa namin ja kääntyy jatkamaan kulkuaan takaisin menosuuntaan päin, sanon palkkasanan uudelleen juuri sillä hetkellä, kun Kira on ohittamassa minut. Palkkaan jälleen Kiran heittämällä namin menosuunnasta poispäin. Saatan toistaa tätä useitakin kertoja peräkkäin riippuen siitä, kuinka kiihtyneessä tilassa Kira on. Tämän juoksutuksen ideana on saada koira purkamaan turhaumansa ja kiihtymyksensä heti lenkin alkuvaiheessa, ja Kiralla tämä tapahtuu parhaiten nimenomaan liikkumisen, etenkin juoksemisen kautta. Nelimetrisessäkin hihnassa koiralle tulee yhdellä kertaa jo 8m juoksua, kun se säntää 4m taluttajan edestä 4m taluttajan taakse. Kun palkkasana sanotaan juuri sillä hetkellä, kun koira on ohittamassa taluttajan, vahvistuu myös taluttajan vieressä liikkuminen. Syntyy siis win-win -tilanne: koira kuluttaa heti alkajaisiksi pahimmat energiapatoumat jaloistaan ja samalla ihmisen lähellä liikkuminen tulee kannattavaksi.

Monesti suositellaan, että koiraa tulisi palkata nimenomaan kädestä, jotta ihmisen lähellä liikkuminen vahvistuisi. Tämä onkin varmasti ihan totta. Kiran kanssa tarvitsen kuitenkin muutamia välivaiheita lenkin alussa, ennen kuin voin siirtyä palkkaamiseen kädestä. Reaktiivista koiraa ei voisi lenkin alussa vähempää kiinnostaa, jos mamma heiluttelee kourassaan HK:n sinistä. Reaktiivinen, impulsiivinen koira haluaa toimintaa, just heti nyt. Käytänkin namin heittämistä palkkana alkulenkistä, joko niin, että Kira näkee minne nami lentää ja saa syöksyä suoraan sen perään, tai niin, että heitän vaivihkaa namin sivummalle ja Kira saa vihjeestä etsiä namin. Molemmat vaihtoehdot kuluttavat koiran energiapatoumia, joko namin perään syöksymisen kautta tai sen kautta, että koira saattaa tehdä hyvin intensiivistä hajutyöskentelyä toisinaan minuuttikaupallakin jos nami on kierähtänyt johonkin haastavampaan paikkaan. Naminheitto suuntautuu menosuuntaan nähden aina joko taaksepäin tai sivusuuntaan, ei koskaan eteenpäin, koska en halua vahvistaa voimakasta eteenpäin pyrkimistä yhtään enempää. Siirryn palkkaamaan Kiraa kädestä heti, kun sen huomio alkaa kiinnittyä minuun ympäristön sijasta. Lenkin aikana tilanteet toki muuttuvat ja aina vaikeammissa paikoissa siirryn palkkaamaan Kiraa uudelleen heittämällä nameja maahan, koska tämä on Kiralle palkitsevin naminantotapa.

Löysin aivan hiljattain tosi mielenkiintoisen videon, jolla esiteltiin uudenlainen sovellus "lentonamipalkkauksesta". Tässä sovelluksessa koiraa palkataan sekä matala-arvoisella ruokapalkalla että erittäin korkea-arvoisella ruokapalkalla. Koiralle heitetään matala-arvoista ruokapalkkaa maahan jonkin matkan päähän ja kun koira kääntyy omistajaa kohti, koira saa siitä palkaksi erittäin korkea-arvoista ruokapalkkaa suuren riemun kera. Ideana on opettaa koiralle, että ympäristössä on toki kaikenlaisia kiinnostavia häiriöitä, mutta oma ihminen on silti se kaikkein paras juttu mitä maailmasta löytyy ja oman ihmisen lähellä kannattaa pysyä kaikista häiriöistä riippumatta. Tosi mielenkiintoinen idea, jota ehdottomasti tulen Kirankin kanssa kokeilemaan. Tällä kahden eriarvoisen palkan sovelluksella voisi saada alkulenkin juoksutukseenkin ihan uudenlaista twistiä! Samat tekijät ovat tehneet useammankin videon impulssikontrolliin ja reaktiivisuuteen liittyen, kannattaa ehdottomasti katsoa (niillä on kivat tekstipaidatkin!). Linkki: Naughty but Nice: 3 minute game changers-focus.

Säntäys! Ja kohta tulee taas hihna vastaan. Kuva: Emiel Nikula

Kädestä palkkaamiseenkin liittyy muutama konsti, joiden avulla voi näppärästi saada aikaan lisää toistoja halutulle käyttäytymiselle. Meillä oli aluksi ongelmana se, että jos Kiran saikin nanosekunnin verran kävelemään taluttajan vierellä, runsaiden peräkkäisten toistojen saaminen oli tosi vaikeaa, kun koira singahti vauhdilla jälleen eteenpäin heti kun se oli palkattu oikeassa paikassa liikkumisesta. Uuden käytöksen oppiminen on kuitenkin tehokkainta, kun pystyy nopealla sarjatulella palkitsemaan koiraa halutusta käytöksestä. Palkkaa tulisi saada oikeasta käytöksestä vähintään 5 sekunnin välein kun käytöksen opettelu on alkuvaiheissaan. Meillä tähän auttoi se, kun heti ensimmäisen palkkauksen yhteydessä varasin käteeni isomman kasan nameja. Ensimmäisellä palkkauksella annan Kiran kuitenkin syödä kädestäni niistä vain osan, jolloin koiralle jää mielikuva, että namia saattaisi olla vielä lisääkin tarjolla. Vedän käteni selkäni taakse pois Kiran ulottuvilta, aluksi ihan muutamaksi sekunnin kymmenysosaksi, sanon Kiralle palkkasanan niin nopeasti edellisen palkkauksen jälkeen, että se ei ole vielä ehtinyt livistää viereltäni mihinkään, ja palkkaan Kiran uudelleen. Tällä konstilla sain vierellä pysymiseen aika nopeastikin lisättyä toistoja ja sitä kautta myös kestoa.

Muutaman viikon tehostetun hihnakävelyharjoitusten jälkeen voin ylpeänä paukutella henkseleitäni, kun yksittäiset vierelläkävelyjaksot ovat pidentyneet nollasta yli 200 metriin ja palkkaustiheyttäkin on voitu laskea sekunnin sadasosista 10 sekunnin välein tapahtuvaksi! 😃Harjottelussa ollaan vielä ihan alkuvaiheessa, mutta olen jo nyt tosi yllättynyt siitä, miten nopeasti hihnakävely on muuttunut toisenlaiseksi, kun itse on omistajana viimein oikeasti paneutunut asiaan kunnolla ja miettinyt huolella etukäteen miten tulee toimimaan erilaisissa tilanteissa.

Mitä sitten tehdä, kun lenkillä koira törmää johonkin superhoukuttelevaan hajulähteeseen, jonka luo täytyy päästä keinolla millä hyvänsä just heti nyt? Koira nykii, tempoo ja nojaa hihnaa niin voimakkaasti, että taluttajan olkapää on revetä sijoiltaan, ja taluttajan lirkutteluyritykset kaikuvat kuuroille korville. Konstit löytyvät tähänkin pulmaan. Jos asia, jonka luokse koira pyrkii, on aivan koiran lähettyvillä, pyydän usein Kiralta esim. kosketustemppua, jonka suoritettuaan annan Kiralle luvan sännätä sitä kiinnostavan asian luo. Asemoin tällöin itseni niin, että hihna ei pääse kiristymään tämän säntäyksen aikana. Jos luokse pyrittävä asia on niin kaukana, että Kiran sännätessä sen luokse hihna kiristyisi uudelleen, hyödynnän erilaisia kuljetustemppuja, joiden avulla voin kuljettaa Kiran tavoiteltavan asian luokse niin, että hihna ei kiristy ollenkaan. Meillä tällaisia kuljetustemppuja ovat jalkojen välissä kävely (vahvin käytös), käsikosketus liikkuessa (keskivahva käytös) ja vierellä kävely (heikoin käytös). Monesti Kira tarjoaa jo itsekin jalkojen välissä kävelyä, jos se tavoittelee kovasti jotakin ja homma ei etene Kiran toivomaa tahtia. Yhdelläkin kuljetustempulla pääsee hyvään alkuun, mutta itse olen kokenut käteväksi että niitä on useita, esim. jalkojen välissä kävely ei kaikkiin tilanteisiin sovellu. Kuljetustemppuja hyödynnän lenkillä usein myös ennakoiden, kun vastaan tulee paikka tai tilanne, jossa arvelen Kiran ryhtyvän vetämään jotakin paikkaa kohti. Näin vetämistilannetta ei pääse syntymään alunalkujaankaan.

Lopuksi:

Hihnakävelyharjoituksia auttaa alkuvaiheessa todella paljon se, jos koira on jo valmiiksi fyysisesti väsynyt. On helpompi aloittaa harjoitukset sellaisen koiran kanssa, jolla ei ole jäätävän isoja energiapatoumia punteissaan ja pää täynnä liikunnanpuutteen aiheuttamaa turhautumista. Itse aloitin hihnakävelyharjoitukset siten, että neljänä edeltävänä päivänä tein Kiran kanssa vapaana reilun tunnin mittaisia metsälenkkejä.

Jos muutat hihnakävelysäännöissä jotain, sitoudu niihin. Koko ajan muuttuvat säännöt ovat koiralle tosi epäreiluja. Tee aluksi niin pieniä muutoksia, että ne on helppo toteuttaa myös silloin, kun olet itse tosi väsynyt, nälkäinen, kiukkuinen tai stressaantunut. Jos kaiken muuttaa kerralla päälaelleen, voi itselleenkin olla vaikea pystyä noudattamaan uusia sääntöjä joka lenkillä. Kun muutokset tekee vähitellen, esim. aloittaen ensin lähellä pysymisen vahvistamisesta ja siirtyen vasta myöhemmin hihnassa vetämisen totaalikieltoon, uusista tavoista tulee itsellekin vähitellen rutiinia, eikä tarvitse kuluttaa lenkillä aikaa kaikkien kerralla muuttuneiden sääntöjen muistelemiseen. Ihmisenkin on toisinaan vaikea muuttaa vanhoja juurtuneita tapoja.

Joskus voi olla helpompi aloittaa hihnakäytöksen treenaaminen vasta loppulenkistä. Voit vahvistaa lähellä pysymistä esim. ensin lenkin viimeisen 10m aikana, ja pidentää aikaa seuraavalla lenkillä 15m mittaiseksi jne.

Tsemppiä hihnakävelyharjoituksiin!


Tiedätkö jonkun muun hyvän hihnakävelyvinkin? Jaa se toki meille kaikille muillekin!

Tekstin sisältämät kaupalliset linkit on ilmoitettu (*)-merkinnällä.

Edellisessä postauksessa esittelemäni koulutussuunnitelman luonnos on viimein muotoutunut viimeistellymmäksi versioksi. Suunnitelma toki vielä ajan ja oppimisen myötä hioutuu, mutta mielestäni kaikki "suuret linjat" ovat nyt kohdillaan.

Koulutussuunnitelmaan on tullut uutena osiona kiihtymyksen purkaminen, jonka päätin lisätä suunnitelmaan viestiteltyäni sähköpostitse Jirka Vierimaan kanssa. Jirkaan otin alunperin yhteyttä kysyäkseni hänen järjestämistään kursseista pääkaupunkiseudulla. Niitä ei valitettavasti ollut juuri nyt tarjolla, mutta sen sijaan saimmekin aika liudan treenivinkkejä ja ideoita kirjallisessa muodossa.

Tiivistetysti ilmaistuna Jirkan ajatus oli se, että kiihkeästä ja hektisestä hötkyilijästä ei saa lupsakkaa ja lokoisaa taivaanrannanmaalaria millään. Koira kuin koira voidaan toki opettaa makaamaan hiljaa paikallaan rennossa asennossa, mutta Jirkan mukaan se ei kuitenkaan poista tai vähennä hötkyilijän tarvetta hötkyillä, kun koira on temperamentiltaan impulsiivinen ja kiihkeä. Pelkästään rauhoittumista ja zen-mielialaa tavoitellen kiihtyvyys voi siis jäädä ikuisuusprojektiksi.

Jirka myös arveli, että Kiran kanssa ongelmana on ns. negatiivisen vahvistumisen kierre, josta Kira on riippuvainen. Suora lainaus Jirkan minulle kirjoittamasta sähköpostiviestistä:

"Eli kiihtyessään koiralle suorin ja nopein, toiminnallinen ja sensorisesti helpottavin tapa purkaa kiihtymystä on pistää jalat liikkeelle ja avata ääntään. Kun käytetään ruokapalkkaa ja opetetaan rauhallista käyttäytymistä, koulutetaan ongelmaan nähden yhteensopimatonta käyttäytymistä, mutta myös yhteensopimattomin vahvistein (ruoka vs. toiminta, positiivinen vs. negatiivinen) - hyvinvointitekijöiden tasolla voidaan pelkistää, että syöminen ei poista liikunnan tarvetta ja sosiaalisen toiminnan tarve täyttyy vain sosiaalisen kanssakäymisen kautta. Taustalla rakentuu motivaatio, joka saattaa olla tavoitteisiisi nähden hieman ristiriitainen, kun koiralla on jatkuvasti niin voimakas taipumus tehdä kiireisen holskun hommia."

Toisin sanoen, raivokilarit nostavat Kiran stressitasoa ja stressaantuneena Kira räjähtää entistä helpommin, mutta toisaalta raivokilarit ovat Kiralle se kaikkein suorin ja helpottavin tapa purkaa sen päässä kihiseviä höyrypaineita.

Tässä kohtaa minun päässäni syttyi vesitornin kokoinen hehkulamppu.

Olin aiemmin yrittänyt "kulkea oikoreittiä" opettamalla Kiralle rauhoittavia käytöksiä ilman, että olin antanut koiralle mahdollisuuden purkaa paineita, jotka olivat raivokilareiden syynä alunperinkin. Tarkoittaessani hyvää olin siis itse asiassa vain pahentanut tilannetta. En ollut ymmärtänyt sitä, että kun koira on temperamentiltaan impulsiivinen, impulsiivinen käyttäytyminen "tulee koirasta ulos" joka tapauksessa, halusin sitä tai en.

Paras konsti ongelmavyyhdin ratkaisemiseksi on Jirkan mukaan ottaa koiran impulsiivisuus ja kiihkeys hyötykäyttöön ja osaksi koiran hyvinvoinnin ylläpitoa. Siis tarjota koiralle keinoja, joissa se voi luvan kanssa purkaa höyryjä päästään, ja palkita koiraa toiminnalla ja "äksönillä" namien sijaan. Kun kiihkeälle koiralle tarjotaan mahdollisuus toteuttaa luonnollista käyttäytymistarvettaan olla kiihkeä, se myös pystyy olemaan rauhallinen silloin kun kiihtyminen ei ole sallittua.

Olemmekin nyt viikon verran Kiran kanssa harrastaneet vetojuoksua, joka Jirkan mukaan purkaa höyrypaineita hyvin pehmellä ja varmalla tavalla, kun juoksutreeni tehdään pitkäkestoisesti tasaisella ravitahdilla. Olemme käyneet vetojuoksemassa lähes päivittäin oman kuntoni rajoissa, joka tällä hetkellä tarkoittaa noin 3-4 kilometrin vauhdikkaita juoksulenkkejä. En ole ikinä itse erityisemmin saanut nautintoa juoksemisesta, mutta kun Kira silminnähden rauhoittuu vetojuoksusta, oma juoksumotivaationikin saa aivan uutta pontta. Suunnitelmissa on myös ottaa varastossa nököttävä dobo-pallo taas aktiivikäyttöön kuntoiluvälineenä. Ja ilmoittauduimmepa tammikuun puolivälissä alkavalle nosework-kurssillekin!

Lopulta tästä koulutussuunnitelmasta siis tuli paljon muutakin kuin pelkkää "koulutusta". Mutta mikäpä siinä, kun minun kuntoni kohoaa samalla kun koiran räjähtely vähenee, niin kaikki voittavat. Ehkä tämä koulutussuunnitelma onkin enemmän jonkinlainen elämänhallintastrategia tämän kiihkeän KilariKirani kanssa :)

Tällä hetkellä oloni on hyvin toiveikas. Olisivatko avaimet helpompaan arkeen nyt kasassa?

Koulutussuunnitelma vol. 2.

Osallistun parhaillaan Kiran kanssa koira- ja kissakoulu Heiluvan hännän ZEN-kurssille, joka on tarkoitettu jatkokurssiksi kiihtyville koirille, jotka ovat jo käyneet pari aiempaa räjähdysherkkien koirien kurssia ko. koirakoulussa. Takana on ensimmäinen kurssiviikko, ja tässä postauksessa käyn hieman läpi ensimmäisen kerran herättämiä ajatuksia.

Mitä tehtiin?
Ensimmäisellä kerralla keskityttiin pelkästään rauhallisesti koulutustilassa olemiseen. Kurssin kaikki neljä koiraa olivat yhtä aikaa koulutustilassa, väliseinillä toisistaan erotettuna. Koirat tuotiin tilaan yksitellen mahdollisimman rauhallisesti, ja sitten vain syötiin eväitä koko kurssikerta. Ajatuksena oli siis luoda koiralle assosiaatio, että koulutustila on paikka, jossa napostellaan rauhallisesti nameja, vaikka jotain hälinää kuuluukin seinien takaa.

Miten meni?
Odotin ensimmäistä kurssikertaa kauhunsekaisin tuntein, kun kuulin, että kaikki koirat ovat yhtä aikaa sisällä. Näin sieluni silmin, miten Kira poukkoilisi psykoosissa ympäriinsä karvat pystyssä kiljuen ihan kaikelle mahdolliselle, ja mahdottomallekin. Onneksi ei ihan niin kuitenkaan käynyt. Kira on ollut useita kertoja ennenkin kyseisessä koulutustilassa, joten se on sille tuttu paikka, periaatteessa. Odotuksistani poiketen pääsimme koulutustilaan rauhallisesti (Kiran mittakaavassa) ja Kira rauhoittui alkujännityksen jälkeen yllättävän hyvin. Alkuun sujui tosi hyvin, Kira toki reagoi herkästi rähinällä muiden koirien haukkumiseen, mutta ei muutoin lähtenyt purisemaan. Mutta sitten Kira alkoi käydä tosi levottomaksi, eikä ruoka oikein tahtonut maistua. Syy levottomuuteen selvisi sitten jälkeenpäin: Kiralla oli aivan jäätävä kakkahätä, vaikka se olikin päässyt käymään tarpeillaan ennen kurssia. Onneksi rapsutuksetkin kuitenkin kelpasivat hetkellisesti palkkana, vaan eipä niillä rähinäreagointia estetty.

"Tuolla niitä hanhipaisteja olisi!"

Kotitehtävät
Kotitehtäväksi saatiin rauhallisten "evästaukojen" pitoa erilaisissa paikoissa. Ideana oli siis se, että lenkillä ja erilaisissa paikoissa ei olisi aina ihan superjännää, vaan välillä pysähdyttäisiin tylsiin paikkoihin vain hengailemaan ja pitämään evästaukoa kaikessa rauhassa.

Omia ajatuksia
Olin tosi hämmästynyt siitä, miten iso vaikutus sillä oli Kiraan, kun ekalla kerralla oikein kunnolla keskityttiin siihen, että päästiin koulutustilaan rauhallisesti. Kiran kierrokset laskivat matkalla koulutustilaan, eivätkä nousseet, kuten aina ennen. Ongelma vain on vieläkin se, että autosta pois hyppääminen kiihdyttää Kiraa niin hirveästi, että kestää aikansa ennen kuin sen saa siitä tasaantumaan. Kira osaa odottaa autossa rauhallisesti kunnes annan luvan hypätä pois. Mutta siinä vaiheessa kun tassut osuvat maahan, onkin jo täysi sirkus pystyssä. Tähän minun pitäisi keksiä jokin ratkaisu, tietäisinpä vain miten.

Tämä ei nyt oikeastaan liity ZEN-kurssikerran aiheisiin mitenkään, mutta tulee varmaan (toivottavasti) esille jossain vaiheessa myöhemmin kurssilla. Olen nimittäin viime aikoina miettinyt aika paljon palkkausasioita. Hankin lukuoikeudet Koirakoulu verkossa:n Aktiivikoirien mielentilojen hallinta-kurssille, ja se on kyllä herättänyt ajattelemaan asioita uudella tavalla. Kun kurssi osuu niin paljon ZEN-kurssin kanssa päällekkäin, minulla ei ole mahdollisuutta tehdä mielentilakurssin harjoituksia Kiran kanssa. Aikomuksena on kuitenkin käydä mielentilakurssin harjoitusohjelma itsenäisesti Kiran kanssa lävitse sitten joskus myöhemmin.

"..mutta minäpä keskityn näihin eväisiin mieluummin."

Mielentilakurssin myötä olen alkanut suhtautumaan Kiran kuumenemiseen ja kiihtymiseen hieman toisin. Aikaisemmin suhtauduin siihen ongelmallisena käytöksenä, joka täytyy saada kitkettyä pois. Nyt ajattelen sen olevan Kiralle käyttäytymistarve tai ongelmanratkaisutapa, jonka Kira on oppinut tai joka on sillä geeneissä. Aktiivisena paimenkoirana saalistusketjun eri osaset (kovaa juokseminen, jahtaaminen, taistelu, jäljestys) ovat Kiralle hirveän voimakas palkkio. Senpä vuoksi meillä onkin ollut paljon ongelmia myös ihmisten, autojen ja toisten eläinten (muutkin kuin koirat) ohituksissa. Kira kuumenee ja alkaa käydä ylikierroksilla niin iiiiiiiiihanasta ärsykkeestä, jota olisi niin iiiiiiiiiiihanaa jahdata. Käänsin ajatuksen toisinpäin: miten voisin tarjota Kiralle turvallisen tavan purkaa luonnollista käyttäytymistarvettaan ja samalla opettaa sille, että lenkillä vastaan tulevat asiat ohitetaan rauhallisesti? Ratkaisuna kokeilin sitä, että kun Kira katsoo jännää asiaa rauhallisesti, heitän sille namin niin kauaksi, että Kira joutuu juoksemaan sen perään. Tässä on mukana melkein kaikki saalistusketjun osaset: kovaa juokseminen, jahtaaminen, jäljestys, ruokailu. Kokeiluhistoria on meillä vielä aika lyhyt, mutta minusta tuntuu, että se toimii oikein hyvin. Tänään aamulenkillä selvisimme tällä taktiikalla kahden erillisen hanhilauman ohitse noin 10m etäisyydellä. Kira ei kuumentunut, ei kiihtynyt, ei haukkunut, ei sinkoillut eikä säntäillyt. Katseli vain rauhassa hanhia löysällä hihnalla, tarjosi välillä katsekontaktiakin, ja saalisti heittelemiäni nameja. Tällainen rauhallinen hanhilaumojen ohitus ei olisi mitenkään onnistunut kädestä tulevalla namipalkalla, varsinkaan kun ruoka ylipäätään ei ole Kiralle niin kovin iso juttu.

En vain oikein tiedä, voisiko tämä toimia myös toisten koirien ohitukseen. Toisten koirien näkemisen aiheuttama kiihtymys on kuitenkin luonteeltaan hieman erilaista, kuin ohitse nopeasti viuhahtavan polkupyöräilijän aiheuttama kiihtymys. Hanhien, ihmisten, pyöräilijöiden, autojen jne. perään sinkoilu on selkeästi seurausta saalistusketjun aktivoitumisesta. Koirien aiheuttamassa kiihtymyksessä on mukana myös aimo annos epävarmuutta.

Puutarhassa hääriessäni olen ottanut Kiran mukaan pihalle pitkään 15m naruun, ja olen päässyt seuraamaan miten Kira reagoi koiriin, joita kulkee ohitse noin 150-200m päässä pihastamme. Koiran nähdessään Kira valpastuu, säntää kohti haukkuen tai alkaa haukkua narun kiristyessä. Kira jatkaa haukkumista jonkin aikaa, ja sitten lähtee sinkoilemaan ympäriinsä kiihtyneenä vinkuen ja/tai haukkuen, alkaa taistella lähimmän löytämänsä oksan tai lelun kanssa, ja jonka jälkeen Kira rauhoittuu. Näin siis Kira itse ratkaisee ongelman, purkaa kiihtymystään ja rauhoittaa itseään. Saalistusketjun osasista kovaa juokseminen ja taistelu on tässäkin mukana. Onkin sitten ihan eri juttu, voisiko lentonamipalkkaus toimia tähänkin. Tähän toivottavasti saan jonkinlaisia vastauksia kurssin aikana.

Syyn selvittäminen tai vähintään syiden pohtiminen koiran ongelmalliseen käytökseen on siinä mielessä tärkeää, että näiden syiden pohtiminen lisää ymmärrystä koiran käytöstä kohtaan. Tällöin ongelmallinen käytös ei ole enää koiran kiinteä luonneominaisuus, vaan asia, johon on järkevä syy ja johon voidaan vaikuttaa.

Ihmisen spekulaatiot ovat kuitenkin aina jossain määrin arvailua. Kukaan ei voi varmuudella tietää mitä rähjäävän koiran päässä liikkuu, vain koira itse voi sen tietää. Koiran ajatusten tulkinta on hyödyllistä, mutta koiran kannalta olennaisempaa on kuitenkin se, kuinka asiaa lähdetään kouluttamaan ja miten ohjaaja toimii. Ongelmaa voi lähteä korjaamaan vastaehdollistamalla, korvaavien käyttäytymisten kautta siedättämällä ja BAT-metodin avulla, vaikka ei ihan täysin ymmärtäisikään miksi koira räyhää.

Avaan tässä postauksessa hieman omia arvailujani Kiran räyhäämisen syistä. Mielestäni blogini tekstien ymmärtämisen kannalta on tärkeää tietää, minkä tyyppisestä räyhäämisestä Kiran kanssa on kyse. Nämä asiat eivät myöskään tulleet esille ensimmäisessä postauksessani.

Kiran räyhääminen ei ole aggressiota. Tämä on ollut minulle hyvin selvää alusta asti. Kira ei ole vihainen koira. Vaikka se räyhääkin vastaantulijalle, se saattaa 5 minuutin kuluttua olla saman ihmisen sylissä kiehnäämässä ja antamassa intohimoisia pusuja. Kira ei myöskään räyhää aggression vuoksi koirillekaan. Vaikka Kiran räyhääminen kuulostaisi miten tappomeiningiltä tahansa, minun ei ole ikinä tarvinnut pelätä, että se oikeasti tekisi jotain jollekulle. Puremisen esto Kiralla on myös erittäin vahva ominaisuus. Räyhääminen ei myöskään ole sosiaalisuuden puutetta. Kira pystyy yhä leikkimään vapaana ollessaan aivan vieraidenkin koirien kanssa. Koirapuistossa meillä ei ole ollut ikinä mitään ongelmia. Kira siis on pohjimmiltaan hyvin avoin ja sosiaalinen koira.

Kira (4,5kk) näyttää suukottelun mallia kasvattajatädille (Kuva: Emiel Nikula)

Räyhääminen ei ihan varsinaisesti ole pelkoakaan. Kira ei näytä pelokkaalta: en ole koskaan nähnyt sillä häntää koipien välissä. Lisäksi, jos Kira saisi valita, se syöksyisi räyhätessään suoraan räyhäämisen aiheuttamaa asiaa/kohdetta kohti, ei pakoon.

Räyhätessään Kira näyttää lähinnä epävarmalta ja siltä, että Kiraa jännittää.

Internetin ihmemaasta löysin seuraavanlaisen sitaatin Leslie McDevittin kirjasta Control Unleashed: Creating a Focused and Confident Dog:

"Reactivity comes from anxiety, which comes from feeling uncertain about something. Reactivity is an information-seeking strategy. A reactive dog will rush toward something or someone that he is uncertain about, barking, lunging, growling and making a big display. People sometimes perceive reactive behavior as aggression, but a reactive dog is not rushing in to do damage, he is attempting to assess the threat level of a given situation. People also sometimes perceive reactive behavior as "dominance" because they view a dog that flies at his triggers as a dog that wants to take charge. This is absolutely not the case. Reactive dogs are anxious, and their response is intense because they are freaking out."
Leslie McDevitt

TÄMÄ kuulostaa aivan Kiralta. Ja mm. tämän sitaatin vuoksi tämä kirja lähti ihan välittömästi tilaukseen ;).

Kira siis räyhää, koska se on reaktiivinen ja epävarma koira. Tässä valossa on erittäin loogista, että kun olen antanut Kiralle mahdollisuuden katsella jännittäviä asioita rauhassa, räyhääminen on vähentynyt ja Kira on alkanut rentoutua.

Stressin alentamisen aiheuttamien muutosten perusteella Kira myös räyhää, koska se on stressaantunut koira. Itse asiassa, arvelen, että emme ole edistyneet viimeisen vuoden aikana yhtään, koska Kira on ollut jatkuvassa stressikierteessä. 4 kuukauden iässä tapahtunut muuttostressi oli voimakas alkusysäys, josta kaikki lähti menemään mönkään. En tuolloin osannut antaa Kiralle mahdollisuutta palautua stressaavasta kokemuksesta, jonka vuoksi stressiä alkoi kasautua kerros toisensa päälle, ja räyhääminen paheni entisestään. Pitkittynyt stressikokemus lisäsi Kiran epävarmuutta ja jännittämistä, joka puolestaan lisäsi Kiran stressiä. Stressin ja epävarmuuden lisääntyessä reaktiivisuus lisääntyy eksponentiaalisesti. Tämä kierre lähti purkautumaan, kun viimein reilu kuukausi sitten tajusin muuttaa lenkkeilytapojani niin, että Kiran lenkeillä kokema stressi putosi murto-osaan entisestä. Olisinpa vain tajunnut tämän aiemmin, niin olisimme molemmat voineet päästä paljon helpommalla.. Jälleen yksi tekemäni virhe.

Lennokas hollantilaiseni

Kiran räyhääminen liittyy hyvin vahvasti myös hihnassa olemiseen. Kuten jo mainittua, vapaana koirapuistossa ollessa meillä ei ole ollut mitään ongelmia. Hihnassa olemisen ja räyhäämisen tiiviin yhteyden vuoksi herää tietysti kysymys, että onko Kiralla jossain kipuja, joita hihnan luoma paine pahentaa? Kävimme noin kuukausi takaperin eläinlääkärissä Espoon eläinsairaalassa Anne Muhlen tutkittavana (mikä ihana eläinlääkäri!). Kiran liikkuminen katsottiin kävellessä ja ravatessa ja erilaisilla alustoilla. Tehtiin nivelten taivutukset ja sydän kuunneltiin. Kirasta otettiin myös laajat verikokeet, joissa selvitettiin ymmärrykseni mukaan lähes kaikkien sisäelimien toiminta. (Luojan kiitos meillä on eläinlääkärivakuutus..) Eläinlääkärin diagnoosi oli, että Kira on läpeensä terve, ihana koira, joka liikkuu todella kauniisti ja voimakkaasti. Luustokuvia Kirasta ei ole otettu vielä. Selkä, lonkat ja kyynärpäät kuvataan sitten, kun niistä kaksivuotiaana saadaan virallinen lausunto. Eläinlääkärin mukaan luustokuvia ei ollut syytä hoputtaa, sillä Kiran ulkoisen olemuksen ja sukutaustan perusteella ei ole oletettavaa, että siellä mitään kammottavia arvioita olisi tulossa.

Reaktiivisuuden lisääntyminen hihnan kiristyessä kuitenkin jäi vaivaamaan minua. Olen kiinnittänyt myös huomiota, että Kira rapsuttelee todella paljon sään, lapojen ja rintakehän ympäristöään, ja venyttelee paljon sekä etu- että takaosaansa. Olen myös saanut kuulla, että Kira liikkuu todella etupainoisesti. Senpä vuoksi koin vielä tarpeelliseksi selvittää, ovatko epäilykseni ihan turhia, vai onko Kiralla oikeasti kipuja tai jumeja jossain. Menemmekin ensi maanantaina käymään koirien jäsenkorjaajan vastaanotolla. Sen käynnin tuloksista riippuen harkinnassa on sellainenkin mahdollisuus, että Kiran kuvauttaisi lämpökameralla, jossa ymmärtääkseni pitäisi näkyä aivan kaikki kipu- ja jumikohdat. Kipu tulee hoitaa pois, jos eläin sellaisesta kärsii, sillä kipu vaikuttaa niin voimakkaasti yksilön hyvinvointiin. Reaktiivisuus ei myöskään häviä minnekään, jos sitä yritetään kouluttaa pois kipua hoitamatta. Koska kipu on niin yleinen käytösmuutosten aiheuttaja, sen tulisi olla ensimmäinen vaihtoehto, jonka mahdollisuus suljetaan pois ennen kuin eläimen käyttäytymistä lähdetään muokkaamaan kouluttamalla. (Itse en ole kyllä kovinkaan hyvä esimerkki tästä, sillä kävimme eläinlääkärissä vasta vuoden kuluttua rähinän alkamisesta.. Jälleen yksi tekemäni virhe.)

En edelleenkään tiedä, miksi tarkalleenottaen Kira alkoi räyhätä 4 kk ikäisenä. Oliko taustalla pelkästään muutoksen aiheuttama stressi ja sen vähittäinen kasaantuminen? Miksi Kira alkoi yhtäkkisesti stressaamaan 4 kk ikäisenä, vaikka aiemmin siinä ei näkynyt mitään viitteitä stressiherkkyydestä? Nämä kysymykset taitavat jäädä ikuisesti arvoituksiksi. On myös mahdollista, että asian, joka räyhäämisen alunperin käynnisti, vaikutus on jo aikoja sitten lakannut. Sen aiheuttama epävarmuus ja jännittäminen ovat kuitenkin jääneet elämään. Toistaiseksi! Sekin asia tulee toivottavasti vielä joskus muuttumaan.

Tätä tekstiä kirjoittaessani tunnen itseni idiootiksi.

Niin käy, kun yhteen blogipostaukseen kokoaa kaikki tekemänsä virheet. Varsinkin, kun tietää, että varmasti on vielä paljon sellaisia tehtyjä virheitä, joita ei vielä edes tiedä virheiksi. Virheistä kuitenkin oppii, kliseisesti. Tätä tekstiä en kirjoitakaan mollatakseni itseäni. Kiran koulutuksessa tekemieni virheiden läpi käyminen on välttämätöntä, jotta voisi ymmärtää myös kokemani oivallukset.

Edellisessä postauksessa kävinkin jo lävitse Kiran kanssa elettyä historiaa. Tämä on osittain jatkoa sille. Tämän postauksen jaan useampaan osaan, sillä asiaa on paljon, ja koska toivottavasti myös jatkossa saan lisää uusia oivalluksia.

Ennen käymämme rähjääjien ja arkatassujen kurssia alkua saimme ohjeistuksen rauhoittaa lenkit siten, että ei-toivottua käyttäytymistä ei pääsisi syntymään. Meidän kohdallamme tämä siis tarkoitti sitä, että välttelimme jonkin aikaa ihan kaikkia ohitustilanteita, sekä ihmisiä, autoja että muita eläimiä. Liikuimme paljon pellolla pitkässä hihnassa (4m) tai jopa ihan jälkiliinassa (10m). Rauhallisilla lenkkipoluilla liikkuessamme liikuimme sellaiseen aikaan, että niillä oli erittäin vähän liikennettä. Ja jos joku kohtaaminen meinasi syntyäkin, niin väistimme pois alta hyvissä ajoin. Tämä oli myös ensimmäinen oivallukseni: jotta muutosta käyttäytymisessä voisi syntyä, tulee ensin luoda sellaiset olosuhteet, etteivät ne ylläpidä vanhaa, ei-toivottua käyttäytymistä.

Tällä ensimmäisellä oivalluksella oli iso vaikutus Kiran käytökseen lenkillä. Jos yllättäviä kohtaamisia pääsi joskus syntymään lenkillä ihmisten tai eläinten kanssa, ne olivat edelleen vaikeita. Totta kai, niitä tilanteitahan me emme olleet vielä edes harjoitelleet. Kira alkoi kuitenkin liikkua vähemmän riivattuna lenkeillä. Kun vaikeita tilanteita ei enää syntynyt, koiran ei tarvinnut lenkillä jatkuvasti olla huolesta umpikireänä. Tämän oivalluksen jälkeen tunsin itseni mäntiksi: onhan se nyt ihan itsestään selvää, että jos koiran stressiä haluaa lieventää, niin stressaavia olosuhteita tulee poistaa. Totta kai. Sehän on aivan luonnollista. Mutta en tajunnut tätä ennen kuin aloin sokeasti noudattaa kurssin esikirjeessä saamiani ohjeita, koska niin oli käsketty tehdä. Olin tullut niin sokeaksi Kiran kireydelle ja stressaamiselle lenkeillä, että pidin sitä ihan normaalina, että koirani säntäilee hihnan päässä kuin sähköistetty aropupu ja kilahtaa kaikelle ohikulkevalle. Epänormaalista oli tullut minulle normaalia. "Tällaista se lenkkeily Kiran kanssa vain nyt on."

Toisen oivalluksen sain kurssiin liittyvällä koirien elekieli -luennolla. Turid Rugaasin Rauhoittavat signaalit -kirjan ja muiden koirien elekieltä käsittelevien kirjojen lukeneena ja opinnoissani eläinten hyvinvointia ja käyttäytymistä käsitteleviä kursseja käyneenä lähdin luennolle asenteella "joopajoo, katsotaan nyt tuleeko täällä mitään uutta". Luento sai kuitenkin minut ajattelemaan uudelleen rauhoittavia signaaleja Kiran kannalta. Tai lähinnä ihmettelemään sitä, ettei Kira minun mielestäni juurikaan näyttänyt rauhoittavia signaaleja ennen kuin se jo "kiehui ylitse". Onneksi olin kuitenkin juuri muutamaa päivää aikaisemmin videokuvannut Kiran rähjäämiskäyttäytymistä hallitussa tilanteessa. Onneksi olin tajunnut myös aloittaa videon kuvaamisen jo paljon aiemmin kuin varsinainen rähjäys tässä tilanteessa alkoi. Kyse on siis tästä pätkästä:


Kun tätä pätkää sitten katselin puolitetulla nopeudella, niin näkyihän siinä vaikka ja mitä... Videon alusta ensimmäiseen Kiran äännähdykseen asti pääsin laskuissani vähän laskentatavasta riippuen reilusta 20:sta reiluun 30:n rauhoittavaan signaaliin, joilla Kira yritti kertoa minulle, että nyt jännittää. Kira siis antoi minulle yli 20-30 signaalia, joiden perusteella minun olisi tullut ymmärtää, että olen viemässä koiraani liian vaikeaan tilanteeseen. Tämä kaikki ENNEN, kuin Kira edes alkoi reagoida äänellä. Toinen oivallukseni siis oli: Kyllä, koirani kertoo minulle eleillään, kun se ei enää pärjää ja kun sitä alkaa jännittää. Jos siis haluan ehkäistä räjähdykset, minun tulee kuunnella mitä koirani yrittää kertoa minulle, eikä vain puupäänä tallustaa hihna kädessä eteenpäin. Onko ihme, että koirasta tulee jatkuvasti entistä helpommin räjähtävä, jos sen ennakkosignaaleja ei kuunnella? Jos puhetta ei kuulla, sitten täytyy huutaa. Eli räjähtää, kun mikään muu ei enää toimi. Kyllä teki taas mieli taputella itseään kovalla kädellä päähän tämän oivalluksen jälkeen. Tämänkin asian olisi pitänyt olla itsestään selvää, mutta ei se vain ollut...

Kolmannen oivalluksen sain rähjäkurssiin liittyvällä lyhyellä BAT-luennolla ja ihan erillisessä koko päivän mittaisessa BAT-seminaarissa. BAT-treeniä tehdään pitkässä, 4,5m mittaisessa hihnassa. (BAT-metodiin kuuluu uudenlainen hihnankäyttötekniikka, josta esim. tässä on lyhyt youtube-video. BAT-metodin yksityiskohtiin palaan varmasti myöhemmin tarkemmin, kun itsekin ymmärrän siitä enemmän.) Tiedän - näin pitkän hihnan käyttö hirvitti minua aluksi ihan kamalasti! Varsinkin, kun olin tottunut liikkumaan Kiran kanssa niin, että nahkahihna oli toisesta päästään kiinni minun vyötäisilläni olevassa talutusvyössä. Se oli minulle sellainen henkinen turvavyö, jonka avulla saatoin luottaa siihen, että Kira pysyi minun hallinnassani tavalla tai toisella, sattui mitä hyvänsä. Irtonaisen JA pitkän hihnan kanssa lenkkeily siis tuntui tämän jälkeen ihan kammottavalta. Koirahan saattoi kilahtaessaan nykäistä minulta hihnan kädestä ja pitkän hihnan kanssa temppuilu yllättävässä tilanteessa lisäsi entisestään epävarmuuttani. Pitkä hihna tulikin ihan aluksi käyttöön vain hallituissa treenitilanteissa, joissa paikka oli sellainen, että siellä ei pitäisi mitään kovin yllättävää sattua. Vähitellen, kun oma varmuuteni tällaisen "kilometrihihnan" käytöstä lisääntyi, huomasin kulkevani kaikki ulkoiluretket tämän hihnan kanssa. Pitkän hihnan käyttöön liittyy myös sellainen etu, että silloin tulee helpommin vältelleeksi niitä aivan liian vaikeita tilanteita, joissa koiran hallinta voisi olla vaikeampaa pitkällä nyörihihnalla. Jo hihnavalinta siis "pakottaa" minut liikkumaan sellaisissa paikoissa sellaisiin aikoihin, että minun koirallani on mahdollisuus pärjätä. Toki, jos ihan oikeasti olisi pakko liikkua paikoissa, joissa tulee koirakohtaamisia ja on ihmisiä paljon, niin kyllä valitsisin sen vanhan tutun nahkahihnan käyttöön talutusvöineen.

Tässä meidän hihnamme

Kolmannessa oivalluksessani ei kuitenkaan ole kyse pelkästään hihnavalinnoista, vaan siitä, miten sitä käyttää, ja miten hihnan käyttö vaikuttaa koiraan. Kireä hihna lisää koirankin kireyttä. Hihnan vetäminen kireälle vetää hihnan päässä olevan koiran jännittyneeseen asentoon, jossa sen koko asento on etupainoinen ja jännittynyt. Jos et usko, katsopa vaikka tämä googlen kuvahaku "pulling dog on leash". Kuvitelepa tilanne, jossa sinä itse pelkäät aivan hirvittävästi vaikkapa sorsia. Sinut on kiinnitetty kaulastasi tai rintakehäsi ympäriltä hihnaan, jonka taluttajasi tempaisee yhtäkkiä kireälle (tai sitten vedät sen itse kireälle syöksyessäsi jotain kohti). Hihnan yhtäkkisesti kiristyessä eteesi ilmestyisi yllättäen myös sorsa, jota pelkäät aivan kamalasti. Kummassa tapauksessa pystyisit suhtautumaan pelkäämäsi sorsaan tyynemmin? Silloin, kun taluttajasi on yhtäkkisesti tempaissut sinut aivan tiukalle ja lyhyelle hihnalle, vai silloin, kun taluttajasi olisi pysähtynyt sorsan nähdessään hihnasta rauhallisesti jarruttaen ja sitten hitaasti löysyttänyt hihnan? Ainakin Kiran tapauksessa kireä hihna kiristää Kirankin pinnaa aivan selvästi. Kolmas oivallukseni siis onkin: Kun Kira alkaa jännittää, hihnan löysällä pito on todella tärkeä asia, etten kireällä hihnalla provosoi koiraani räjähtämään. Hihnan ollessa löysällä jännittäviä asioita kohdatessa Kira on rennommassa mielentilassa, joka säästää minulle muutamia sekunteja enemmän aikaa reagoida ennen räjähdystä. Tässä ajassa hyvällä tuurilla ehdin itse reagoimaan ennen koiraa, ja väistämään koirani kanssa pois alta, ennen kuin tilanne muodostuu meille liian vaikeaksi.

Neljäs oivallukseni syntyi myös edellä jo mainitsemassani BAT-seminaarissa, ja liittyy osittain myös hihnan käyttöön ja oivallukseen nro. 3. BAT-seminaarissa opin, miten tärkeää on itse kullekin saada lisää tietoa asiasta, joka pelottaa enemmän tai vähemmän. Itse esimerkiksi nuorempana olen jännittänyt esiintymistä todella paljon, ja silloin minua auttoi selviämään pakollisista esiintymisistä se, kun tiesin todella tarkkaan mitä olen tekemässä, millaisessa tilaisuudessa ja millaisessa paikassa. Tiedon lisääntyminen auttaa hallinnan tunteen saavuttamista. Jännittää - kyllä, mutta tiedän mitä olen tekemässä, missä ja miten, joten ehkä sittenkin tästä selviän. Sittemmin esiintymisjännitykseni on hellittänyt, eikä aiheuta minulle enää huonosti nukuttuja öitä. Sama pätee koiriin! Neljäs oivallukseni siis on: Kun Kira jännittää joitakin tilanteita, ihmisiä tai muita eläimiä, se ei välttämättä haluakaan tilanteesta pois ja pakoon, vaan se haluaa hankkia lisäinformaatiota näistä jännittävistä asioista katselemalla, haistelemalla ja kuuntelemalla, ja sitten sen jälkeen ITSE tehdä sen päätöksen, että jännitys saattoikin ehkä olla turhaa. Oleellista tässä ja edellisessä oivalluksessa on etäisyyden hallinta, eli etäisyys jännittävään asiaan pidetään sellaisena, että voin olla lähes varma, että koirani pystyy tilanteessa pärjäämään, eli Kira ei räjähdä. Etäisyyden hallinnan merkitystä en voi korostaa liikaa! Jos jännä juttu on liian lähellä, koira kiehuu yli, ja silloin ei se ei kykene oppimaan yhtään mitään, kun mieli on nyrjähtänyt pois tolaltaan.

Käytännössä oivallus nro. 3 ja 4 siis toimivat meillä siten, että kun Kira bongaa jotakin jännittävää, pysähdyn ja jarrutan hihnalla (BAT-hihnankäyttöjuttuja, näihin palaan myöhemmissä jutuissa, kuten oli jo puhekin) hitaasti Kiran pysähdyksiin, löysytän hihnan hiiiiiiiitaasti, niin että koirani pysyy paikoillaan (nopealla löysytyksellä koira ryntää vain uudestaan eteenpäin) ja otan hihnaan sen verran mittaa, että vahinkoja ei pääse tapahtumaan, vaikka Kira räjähtäisikin. Sitten vain katselemme jännittävää juttua ja annan koiran tutkia sitä asiaa ja selvittää, mikä ja millainen juttu se oikein on. Jos Kira pysyy tyynenä (=niskakarvat eivät ala nousta, eikä ala reagoida äänellä), annan Kiran katsoa rauhassa niin pitkään kuin se haluaa. Jos jännitys alkaa lisääntyä niin, että karvatkin alkavat nousta pystyyn, katkaisen tuijotuksen, esimerkiksi käsikosketuksella, luoksekutsulla, tiputtamalla namia maahan Kiran nenän eteen tai jos muu ei auta, niin ohjaamalla Kiran pois tilanteesta nenän eteen työnnetyllä namikourallisella ja valjaista kiinni pitämällä. Kun Kira kääntää itse päänsä pois jännästä kohteesta, merkitsen sen palkkiosanalla ja palkkaan maahan. Kun Kira luopuu jännän kohteen tuijottamisesta ja ottaa sen jälkeen kontaktin minuun, palkkaan ruhtinaallisesti kädestäni. Ja kun jännä ohittaja on mennyt ohitse tai kun Kira itse osoittaa, että juttu ei enää kiinnosta, niin matka jatkuu.

Näillä konsteilla olen saanut luotua ohituksiin ja kohtaamisiin aivan uudenlaisen mielentilan sekä itselleni että koiralleni. Ne eivät ole enää se kammottava stressattava ja sykettä kiihdyttävä asia, josta täytyy jotenkin selvitä ohi, vaan sellainen neutraali asia, jota vain tapahtuu arkielämässä normaalilla lenkillä aina välillä. Nämä kaikki mainitsemani oivallukset eivät ole oikeastaan vielä edes koiran koulutusta, vaan ihmisen toimintatapojen muuttamista. Nämä yksinkertaiset ja hyvin pienet oivallukset ovat muuttaneet minun ja koirani mielentilaa ohituksissa enemmän, kuin mikään tähän astinen muu koulutus tai sen yritys. Näiden neljän keinon avulla Kiran mielentila ohituksiin muuttui sen verran, että pystyi seisoskelemaan aivan rauhassa ja täysin rentona, kun 3m päässä kevyenliikenteenväylällä suhahteli pyöräilijöitä ja lenkkeilijöitä ohitse, 2m mittaisen hihnan roikkuessa löysänä maassa. Ja sen jälkeen jolkottelemaan koko 2 km matkan kotiin täysin rentona ja letkeänä. Ja juuri muutamaa päivää aikaisemmin Kira oli huutanut pää punaisena ja karvat pystyssä kaikille ihmisille, jotka liikkuivat alle 30m etäisyydellä meistä.. Vaikka tällainen mieletön onnistuminen saavutettiinkin, niin ongelmamme eivät ole silti tällä ratkenneet ihmistenkään ohituksen osalta. Joudun tekemään töitä jatkuvasti, että tämä uudenlainen mielentila ohituksissa pysyy yllä. Taustalla on kuitenkin räjähtelyä ja yli kiehumista yli vuoden ajalta. Ei se tuhansien toistojen räjähdyshistoria pyyhkiydy pois yhdellä onnistuneella treenikerralla. Tilanne on silloin vasta 1-1000. Koirien kohtaamista ja ohituksia olemme vasta juuri opettelemassa hallituissa treenitilanteissa. Arkielämässä yhä välttelemme niitä kohtaamisia.

Kyse on mielentilan luomisesta ja hallinnasta, ja rauhallisen mielentilan liittämisestä ohituksiin. Sen pitää kestää lenkin alusta lenkin loppuun. Jos tästä säntäisin kiireellä nopealle pissalenkille aivan hirveällä hopulla, Kira pimahtaisi pihakoivullekin. Ei, vaan ennen ulosmenoa ensin itselle päähän asetukseksi ZEN, ja sitten sellainen lenkki, sellaisessa ympäristössä, että koirankin on se mahdollista saavuttaa. Ei kukaan pakota lähtemään viiden aikaan iltapäivällä kaupungin vilkkaimmalle koiranulkoilutusreitille. Voi valita rauhallisemman ajan, rauhallisemman paikan ja rauhallisemmat toimintatavat itselleen. Voi valita sellaiset olosuhteet, että koiran on mahdollista rauhoittua, mahdollista rentoutua ja mahdollista onnistua.