Koira, joka räjähti

Kävimme eilen (15.12.) Kiran kanssa jäsenkorjaajalla. Käynnin taustallahan oli minun epäilyni, että Kiralla saattaisi kuitenkin olla jossain jonkinmoista kipua tai jumitusta, vaikka eläinlääkäri jo julistikin Kiran ihan täysin terveeksi ja kauniisti liikkuvaksi koiraksi. Kipuja epäilin sen vuoksi, että hihnan kiristyminen tekee Kirasta reaktiivisemman. Lisäksi Kira vennytteli etu- ja takaosaansa todella paljon, ja myös rapsutteli lavan ja rintarangan aluetta usein. Kasvattajan hyvien kokemusten vuoksi rohkaistuin lopulta varaamaan ajan koirien jäsenkorjaajalle. Olimme alunperin menossa Anu Virkkalan luokse Kokkolaan, mutta kun selvisi, että seuraavat vapaat ajat ovat maaliskuussa, niin päädyimme Mahtitassut.fi-firman alla jäsenkorjausta tekevän Jaana Korkia-ahon käsiteltäväksi.

Kasvattajan hyvien kokemusten lisäksi olin lueskellut netistä muiden kokemuksia käynneistä koirien jäsenkorjaajien luona. Vaikka kokemukset olivat kaikki järjestään hyviä, niin silti oli ennakkoon itsellä sellainen olo, että minkähänlaisen puoskarin luokse sitä oikein olen koiraani viemässä. Miten niin olen skeptinen? :D

Ja olipahan käyntiin todella syytäkin! Jaana aloitti katsomalla Kiran liikkumista ulkona ja sanoi heti, että Kiran selkä on ihan vänkyrällä. Lapojen takana oli iso notko ja siitä taaksepäin selkä oli puolestaan ihan kumarassa. Selkälinjaa ei parhaimmalla tahdollaankaan voinut siis sanoa suoraksi. Kira ei myöskään käyttänyt takapäätään kunnolla, siis vetänyt takajalkoja kunnolla taakseen liikkuessaan. Tällöin askeleen pituus on lyhyempi, eli Kira tavallaan "sipsutti" liikkuessaan. Kun Kiraa sitten alettiin käsittelemään, "vikalista" tuntui paisuvan aina vain suuremmaksi ja suuremmaksi. Ainoa suurin piirtein kunnossa oleva kohta oli kuulemma Kiran häntä, jossa ei ollut mitään suurempaa vikaa, ja joka oli Jaanan mukaan paremmassa kunnossa kuin koirilla yleensä. Muualla olikin sitten jumeja ja vinksahduksia senkin edestä..

Kiran niska oli aivan tukossa, samoin selän keskiosa, joissa molemmissa oli todella kireitä lihaksia ja jänteitä. Selässä oli myös jänteitä ihan kunnolla väärissä asennoissa ja kaksi nikamaa pois paikoiltaan. Lapojen välissä tuntui aluksi myös voimakasta jännitystä ja kireyttä, mutta se laukesi niskan ja selän käsittelyllä. Takajaloissa ja muutenkin Kiran takapäässä oli myös pahoja jumeja. Esimerkiksi oikeassa takajalassa oli kintereen alapuolella jänne niin pahasti sijoiltaan, että se oikein paukahti, kun Jaana sai sen paikoilleen. Ääni kuulosti samanlaiselta napsahdukselta, kuin mitä kuuluu valokatkaisijasta valoja sytyttäessä tai sammuttaessa. Myös etujaloista ja rintakehästä löytyi jumeja, mutta ne eivät ymmärtääkseni olleet yhtä pahoja kuin takaosan jumitukset. Niin, ja olivatpahan Kiran purulihaksetkin tukossa. Jaana selosti minulle Kiraa käsitellessään löydöistään, mutta varmaan puolet asiasta ehdin jo unohtaa. Jumeja kuitenkin löytyi - ja paljon!

Käsittelyssä Kiran pahat selkäjumit

Jännitin etukäteen paljon sitä, että miten Kira suhtautuu käsittelyyn ja pystyykö sitä ylipäätään käsittelemään ollenkaan. Mielessä oli vielä kirkkaana viime kevään osteopaattikäynnit, joilla Kira hyppi kirjaimellisesti seinille lähes koko käynnin ajan. Oli erittäin positiivista huomata, että jossain ollaan sentään edistytty, kun Kira malttoi jo rauhoittua todella kauniisti :). Tätä edesauttoi sekin, että käsittelytila oli kokonaan erillisessä lämpöisessä ulkorakennuksessa, joten se oli todella rauhallinen paikka. Ehdottomasti plussaa meidän kannalta! Pidin todella paljon siitä, miten Jaana käsitteli Kiraa ja miten hän toimi koiran ehdoilla koko ajan. Kiraa ei pakotettu mihinkään, vaan se sai käsittelyn aikana olla juuri siinä asennossa, missä se halusi olla. Ainoastaan kun selän joitakin jumeja käsiteltiin, Kiran piti seistä tai istua, jolloin selän käsittely oli helpompaa sen ollessa suorana. Tällöinkin Kira pysyi namituksella nätisti halutussa asennossa.

Jaanan mukaan Kira lähti tosi nopeasti myös itse auttamaan häntä jänteiden ym. paikoilleen laittamisessa. Jaanan löytäessä kireän ja vinksahtaneen paikan Kira monesti omalla pienellä liikkeellään auttoi kohdan kuntoon saamisessa. Kira myös eleillään kertoi Jaanalle kipeistä paikoista. Joko niin, että Kira hakeutui jumiutunut kohta edellä Jaanan luokse, tai niin, että Kira yhtäkkiä "piilotti" jonkun tosi kipeän kohdan Jaanalta. Kiran vaihtaessa yhtäkkisesti asentoa Jaana jatkoi käsittelyä jostain muualta kohtaa kehoa, ja palasi sitten myöhemmin aiemmin piilotettuun kipeään kohtaan, kun sen käsittely oli taas mahdollista. Jäsenkorjaus siis todella on koiran ja hoitajan yhteistyötä. Oli myös jännä nähdä, miten Kirakin keskittyi käsittelyyn tosi tarkasti, kun Jaana löysi jonkin uuden jumittavan kohdan.

Kira oli koko käsittelyn ajan tosi rauhallinen ja rento, vaikka varmasti otti kipeää kun ihan pahimpia jumeja käsiteltiin. Kahta osteopatiakäyntiä lukuunottamatta (jolloin osteopaatti ei pystynyt Kiraa kauheasti edes käsittelemään) Kira ei ole ollut aiemmin kenenkään vieraan ihmisen käpälöitävänä. Jännitti vähän sekin etukäteen, että miten Kira suhtautuu siihen, varsinkin kun käsitellään kipeitä ja arkoja paikkoja. Jaana käsitteli Kiraa kokonaiset KAKSI tuntia! Mutta koko sen ajan Kira malttoi olla käsiteltävänä ja vasta kahden tunnin tultua täyteen Kira alkoi käyttäytyä sen näköisesti, että nyt riittää. Jälkikäteen juttelin kasvattajan kanssa asiasta ja hän sanoi, että Anu Virkkala oli yleensä käsitellyt hänen koiraansa enimmillään 75 min. Joten aikamoinen murjomissessio tämä meidän visiitti olikin.

Korjaus 18.12.2014: Jaanan mukaan pitkä käsittelyaika johtuu kuulemma siitä, että hän ei vielä vain ole niin nopea kuin Anu Virkkala. Ja hän mielellään myös enemmän aikaa sellaisen koiran kanssa, joka ei ole hänen luonaan aiemmin käynyt, ja jonka hän tietää ennakkoon olevan hieman varautunut.

Takajalkojen jumit käsittelyssä

Kokonaisuudessaan tästä käynnistä jäi minulle todella positiivinen mieli. Ihan varmasti tullaan jatkossakin käymään Jaanan vastaanotolla. Tällä visiitillä saatiin vasta Kiran pinnalliset lihakset auki, joten syvempää lihaksista voikin sitten löytyä vielä vaikka mitä.. Heti käsittelyn jälkeen Kiran selkälinja oli paljon suorempi ja Jaana sanoi selkälinjan siitä vielä suoristuvan lisää muutaman päivän aikana. Kira alkoi liikkuessa myös työntää takajalkojaan syvemmälle alleen. Joten ihan varmasti jumit ovat vaikuttaneet Kiran liikkumiseen. Voi vain arvailla, mikä merkitys näin pahoilla jumeilla on ollut räyhäämisen syntymisessä ja sen ylläpidossa! Aiheuttavathan jo paljon pienemmät jumitukset kipua jo ihan ihmisenkin kehossa. Puhumattakaan siitä, että on oikeasti koko kroppa vinksallaan ja tukossa!

Käynnin jälkeen Kira olikin sitten ihan hirmuisen väsynyt ja kipeän oloinen. Onko toisaalta ihme? Jaana sanoi kivun kestävän useimmilla koirilla pari päivää käynnin jälkeen, joillain koirilla jopa viikonkin verran. Jaana myös suositteli kipulääkkeen antamista ja ihan rauhallisia, lyhyitä kävelylenkkejä parin päivän ajan käynnin jälkeen. Ensimmäiseksi yöksi ja käynnin jälkeisen päivän ajaksi laitoin Kiralle villamanttelin sisällä päälle. Kiralla ei näyttänyt kuitenkaan olevan yhtään liian kuuma, kun se käpertyi pedilleen aivan pienen pienelle kerälle. Ulkoillessa olen käynnin jälkeen heittänyt Kiran selkään myös villamanttelin ja softshell-manttelin, että lihakset pysyvät varmasti lämpöisinä nyt kun ne ovat vielä arkoina. Kipulääkitys ja vaatetus (ja aika!) selvästi kuitenkin ovat auttaneet toipumisessa. Tänään, jäsenkorjaajalla käynnin jälkeisenä aamuna, Kira oli niin vaisu, ettei suorittanut edes normaalia ylitsepursuavaa aamutervehdystään. Kira kävi vain nopeasti kuonolla koskemassa minun vielä unista jalkaani ja kipitti sitten nopeasti takaisin petiin. Iltapäivällä työpäivän päätteeksi saatu kotiintulotervehdys olikin jo sitten ihan normaalilla ylitsevuotavalla tasollaan.

Lenkeillä Kira on liikkunut käynnin jälkeen rauhallisesti ja rentona, toisaalta mitään kiihdyttävää asiaa ei olla käynnin jälkeen kohdattukaan. Onkin mielenkiintoista jäädä seurailemaan, että vaikuttaako jumien poistaminen Kiran reaktiiviseen käytökseen ja rähjäämiseen mitenkään. Kipujahan jumit ovat sille kuitenkin varmasti aiheuttaneet.

Stressiä on varmasti kokenut jokainen elämässään. Stressiä voi meillä ihmisilläkin kerääntyä ja kasautua ihan huomaamatta. Vielä vaikeampaa saattaa olla havahtua oman eläimensä stressaamiseen. Etenkin jos stressitila jatkuu pitkään, sen voi kuvitella olevan normaalia käytöstä kyseiselle yksilölle. "Koirani nyt vain on luonteeltaan sellainen 'räjähtävähkö'." Niin minä ajattelin ennen..

Koirissa, ihmisissä ja kaikissa elävissä olennoissa on tietysti temperamentiltaan erilaisia yksilöitä. Jotkut ovat herkempiä, toiset kovapäisempiä. Toisten reaktiokynnys on matalampi kuin toisten. Tämä on luonnollista. Ja ihminen on jalostusvalinnoillaan muokannut myös roduista luonteeltaan erilaisia.

Stressi reaktiona

Stressi-sana jo itsessään luo hyvin negatiivisen mielikuvan. Stressi on kuitenkin itse asiassa hyödyllinen ja luonnollinen reaktio. Se varmistaa, että keho on sopeutunut kulloinkin vallitsevaan tilanteeseen juuri optimaalisella tavalla. Kun tarvitsee paeta, stressireaktio varmistaa, että kehon käytettävissä on riittävästi energiavaroja pakenemiseen. Stressireaktio varmistaa myös, että yksilö on valmiina toimimaan, huomioimaan ja muistamaan erilaisia tapahtumia. Lyhytkestoisena, hetkellisenä ilmiönä stressireaktio siis edistää yksilön hyvinvointia, terveyttä ja elinvoimaa.

Siinä missä lyhytkestoinen stressi on luonnollinen ja jopa toivottava reaktio, jatkuvasti stressaantuneena eläminen ei puolestaan ole sitä. Pitkittyneestä stressistä on haittaa aivan kaikille eläville olennoille. Pitkittyneellä stressillä tarkoitetaan siis tilannetta, jossa eläin kokee toistuvia stressireaktioita, joiden välissä eläin ei ehdi palautumaan. Tällöin stressi kumuloituu, eli kasautuu kerros kerrokselta taakaksi. Pitkään jatkuva stressi heikentää yleiskuntoa, puolustus- ja lisääntymiskykyä ja aiheuttaa käyttäytymishäiriöitä. Puhutaan myös kroonisesta stressistä. Stressin pitkittyessä ja kroonistuessa myös siitä toipuminen on hitaampaa kuin lyhytkestoisesta stressistä, sillä pitkittyneen stressin aikana elimistön toiminta muuttuu niin voimakkaasti.

Mitä stressi siis itse asiassa edes on?

Stressille on olemassa useita eri tutkijoiden antamia määritelmiä, joiden välillä on paljon yhteneväisyyksiä. Nykykäsityksen mukaisen stressimallin ("Mobergin stressimalli") luojat, Moberg ja Mench (2000), määrittelevät stressin yksilön biologiseksi vasteeksi jollekin tekijälle, joka uhkaa yksilön homeostasiaa.

Mobergin stressimalli (Moberg ja Mench 2000)

Hetkonen, sama suomeksi?

Eläimen ympäristöstä (esim. yksilöä vaaniva peto) tai eläimen omasta kehosta (esim. ihoon tullut haava) syntyvä mahdollinen uhka rekisteröidään keskushermostossa (=aivot ja selkäranka). Sopeutuakseen tähän uhkaan, keskushermosto organisoi stressivasteen, joka muuttaa yksilön biologista toimintaa, esimerkiksi nostaa sydämen sykkimistaajuutta. Homeostasialla puolestaan tarkoitetaan elimistössä vallitsevaa sisäistä tasapainotilaa. Siis tilaa, jolloin kehossa kaikki toimii optimaalisella tavalla. Stressin aiheuttanut asia on uhka tälle tasapainolle ja stressivasteen avulla keho siis pyrkii pitämään tätä sisäistä tasapainoa yllä.

Lämpöstressi on tästä hyvä esimerkki. Kun keskushermosto huomaa, että nytpä muuten tuli ihan kamalan kuuma, se antaa eläimelle signaalin siirtyä varjoon tai viileämpään paikkaan. Käyttäytymisvaste on yleensä ensimmäinen reaktio, jolla eläin pyrkii sopeutumaan tilanteeseen. Jos eläin ei pääse siirtymään viileämpään paikkaan esim. kiinni kytkemisen vuoksi, keskushermosto muuttaa elimistön toimintaa autonomisen hermoston avulla siten, että mm. pintaverenkierto lisääntyy ja sen avulla keho lämpötila laskee. Kehon lämpötilaa siis pyritään pitämään elimistön toiminnan kannalta optimaalisella tasolla, tasapainossa. Edellä kuvattu autonomisen hermoston toiminta on eläimen toinen "puolustuslinja" stressaavaa tilannetta vastaan. Käyttäytymismuutosten ja autonomisen hermoston toiminnan lisäksi muita elimistön "puolustuslinjoja" stressiä vastaan ovat  neuroendokriinisen järjestelmän toiminta (=hormonit + niiden vaikutus keskushermoston toimintaan) ja immuunipuolustus.

Biologisen toiminnan muututtua stressin aiheuttama uhka lievenee tai poistuu kokonaan, ja eläin on jälleen saavuttanut tasapainon ympäristönsä kanssa. Tästä ilmiöstä käytetään myös nimitystä 'hyvä stressi' (eng. eustress). Kun stressiä aiheuttava uhka on niin voimakas, että stressivaste muuttaa yksilön elimistön toimintaa hyvin radikaalisti ja/tai pitkäkestoisesti, eläin siirtyy prepatologiseen tilaan, jossa yksilö on vaarassa sairastua. Tällöin stressi muuttuu vahingolliseksi ja on silloin 'pahaa stressiä' (eng.  distress).

Tätä kaikkea on siis stressi.

Erityisen huomionarvoista on se, että sillä ei ole merkitystä, onko stressireaktion laukaiseva ärsyke todellinen uhka, pelkästään jo yksilön kokemus uhasta riittää! Siis kun koirastani tuntuu, että se ei pärjää, tilanne todella on sille uhkaava ja stressiä aiheuttava, riippumatta siitä, onko tilanteessa minun mielestäni jotain uhkaavaa ja stressaavaa vai ei! Stressivaste syntyy vain, jos uhka koetaan. Tämän vuoksi koiran elekielen ja oman koiran käyttäytymistapojen tuntemus on ihan ensiarvoisen tärkeää pyrittäessä lieventämään koiran stressiä. Koirani huoltajana minulla on velvollisuus toimia niin, että koirallani säilyy tunne, että homma on hallussa ja että koirani pärjää. Siinä vaiheessa, kun koirani niskakarvat nousevat pystyyn ja rähinä alkaa, ollaan jo pahasti pakkasen puolella.

Stressin hallinta

Meidän koiranomistajien kannalta hyvä uutinen on kuitenkin se, että eläimen sisäiset tekijät muokkaavat stressin kokemisen voimakkuutta. Eläimen sisäisiä tekijöitä ovat esimerkiksi eläimen ikä, fysiologinen tila tai oppimishistoria. Juoksuinen narttu käyttäytyy eri tavalla kuin juoksuajan ulkopuolella. Pentujen kehityksessä on vaiheita, jolloin ne ovat tavallista herkempiä joillekin asioille. Kira esimerkiksi on juoksuja edeltävänä aikana tavallistakin stressiherkempi, kun taas juoksujen aikana sen stressikynnys on hieman tavallista suurempi. Tähän rakoon iskemme myös, kun pyrimme kouluttamalla lieventämään koiran stressireaktiota. Koiralle pyritään opettamaan neutraalimpi suhtautumistapa stressaavaan asiaan, niin että lopulta koira ei kokisikaan asiaa uhkaavaksi ja asia ei aiheuttaisikaan enää stressiä.

Stressin hallinnassa ja stressaavan asian neutraloimisessa hyvin tärkeitä yleisperiaatteita ovat stressaavan asian ennustettavuus ja kontrolloitavuus. Ennustettavuudella tarkoitetaan sitä, että asiat tapahtuvat kuten on opittu. Tämä vaikuttaa kuitenkin vain stressin kokemiseen, eikä poista stressoria, eli stressin aiheuttamaa uhkaa. Ennustettavuuden lisääntyminen vähentää stressiä, ja sen vähentyminen puolestaan vaikuttaa päin vastoin. Esimerkiksi eräässä käyttäytymiskokeessa sioille opetettiin, että kellon soiton jälkeen saa ruokaa. Kun tämä ehdollistuminen oli tapahtunut, kelloja alettiin soitella muutenkin, eikä ruokaa tällöin tarjottu. Tällöin sikojen aggressiivisuus lisääntyi. Rotilla tehdyissä kokeissa puolestaan todettiin, että mahan haavaumia oli vähemmän rotilla, joille kerrottiin tulevista sähköiskuista äänimerkillä, kuin rotilla, joille sähköiskut tulivat yllätyksenä. Myös täysin uudet tilanteet ovat epäennustettavia.

Olen viime aikoina miettinyt tätä asiaa paljon ja pohtinut, miten voisin lisätä tilanteiden ennustettavuutta, kun vien Kiran uusiin paikkoihin ja tilanteisiin. Uusiin tilanteisiin ja paikkoihin saapuminen on Kiralle erittäin kiihdyttävä ja siten myös stressaava asia. Tällöin ympäristössä ei välttämättä edes tarvitse olla mitään superjännittävää, jotta räyhäreaktio käynnistyisi. Viime torstaina siihen riitti uuden treenipaikan pihassa läpsyvät lipputangon narut.. Asia on minulla vielä pohdinnan alla, mutta joitakin ideoita jo on. Erilaisilla rutiineista, korvaavista käytöksistä ja tempuista on tässä varmasti paljon apua.

Kontrolloitavuudella puolestaan tarkoitetaan sitä, että ympäristö on sellainen, että eläimellä on mahdollisuus käyttäytyä sopeuttavasti. Eli esimerkiksi eläin pystyy omilla toimillaan poistamaan stressiä aiheuttavan asian tai stressille altistumista voidaan lykätä. Rottakokeissa on esimerkiksi todettu mahan haavaumia olevan vähemmän rotilla, jotka pystyivät vaikuttamaan siihen, milloin ne saivat sähköiskuja, verrattuna rottiin jotka eivät pystynet vaikuttamaan sähköiskujen ajoitukseen. Mielestäni BAT istuu myös tähän kategoriaan. Siinähän altistetaan koiraa stressaavalle asialle niin etäältä, ettei koiran reaktiokynnys ylity ja koira pystyy käyttäytymään rennosti stressorin läsnäollessa. BAT:ssa myös rohkaistaan koiraa rauhoittavien signaalien käyttöön, joiden on todettu ihan todella toimivan rauhoittavasti.

Koiran kouluttaminen jo itsessään voi myös auttaa stressin vähentämisessä. Aivotyöskennellessään koira joutuu keskittymään, arvioimaan ja laskeskelemaan vaihtoehtoja ja vertailemaan asioita. Tällainen työskentely tapahtuu pääasiassa aivojen otsalohkon alueella. Vaikka koulutuksella ei työstettäisikään varsinaista räyhäongelmaa, vaan ihan jotain muuta, se voi kuitenkin auttaa stressin hallinnassa. Tämä johtuu nimittäin siitä, että koulutuksella parannetaan koiran kognitiivista toimintaa, mikä puolestaan auttaa koiraa hallitsemaan paremmin limbisen järjestelmän ja muiden tunnereaktioista vastaavien aivoalueiden toimintaa. Lisäksi aivojumppailu parantaa muutenkin koiran hyvinvointia!


Tätä tekstiä kirjoittaessani käytin lähteinäni seuraavia:

• Hallgren, A. 2012. Stress, Anxiety and Aggression in Dogs.
• Prof. Jaakko Monosen luentomateriaali kurssilla "Eläinten hyvinvoinnin ja käyttäytymisen mittaus ja arviointi" (5 op, Helsingin yliopisto, syksy 2011- kevät 2012).
• Moberg, G. P. ja Mench, J. A. 2000. The Biology of Animal Stress: Basic Principles and Implications for Animal Welfare, 1. painos.

Syyn selvittäminen tai vähintään syiden pohtiminen koiran ongelmalliseen käytökseen on siinä mielessä tärkeää, että näiden syiden pohtiminen lisää ymmärrystä koiran käytöstä kohtaan. Tällöin ongelmallinen käytös ei ole enää koiran kiinteä luonneominaisuus, vaan asia, johon on järkevä syy ja johon voidaan vaikuttaa.

Ihmisen spekulaatiot ovat kuitenkin aina jossain määrin arvailua. Kukaan ei voi varmuudella tietää mitä rähjäävän koiran päässä liikkuu, vain koira itse voi sen tietää. Koiran ajatusten tulkinta on hyödyllistä, mutta koiran kannalta olennaisempaa on kuitenkin se, kuinka asiaa lähdetään kouluttamaan ja miten ohjaaja toimii. Ongelmaa voi lähteä korjaamaan vastaehdollistamalla, korvaavien käyttäytymisten kautta siedättämällä ja BAT-metodin avulla, vaikka ei ihan täysin ymmärtäisikään miksi koira räyhää.

Avaan tässä postauksessa hieman omia arvailujani Kiran räyhäämisen syistä. Mielestäni blogini tekstien ymmärtämisen kannalta on tärkeää tietää, minkä tyyppisestä räyhäämisestä Kiran kanssa on kyse. Nämä asiat eivät myöskään tulleet esille ensimmäisessä postauksessani.

Kiran räyhääminen ei ole aggressiota. Tämä on ollut minulle hyvin selvää alusta asti. Kira ei ole vihainen koira. Vaikka se räyhääkin vastaantulijalle, se saattaa 5 minuutin kuluttua olla saman ihmisen sylissä kiehnäämässä ja antamassa intohimoisia pusuja. Kira ei myöskään räyhää aggression vuoksi koirillekaan. Vaikka Kiran räyhääminen kuulostaisi miten tappomeiningiltä tahansa, minun ei ole ikinä tarvinnut pelätä, että se oikeasti tekisi jotain jollekulle. Puremisen esto Kiralla on myös erittäin vahva ominaisuus. Räyhääminen ei myöskään ole sosiaalisuuden puutetta. Kira pystyy yhä leikkimään vapaana ollessaan aivan vieraidenkin koirien kanssa. Koirapuistossa meillä ei ole ollut ikinä mitään ongelmia. Kira siis on pohjimmiltaan hyvin avoin ja sosiaalinen koira.

Kira (4,5kk) näyttää suukottelun mallia kasvattajatädille (Kuva: Emiel Nikula)

Räyhääminen ei ihan varsinaisesti ole pelkoakaan. Kira ei näytä pelokkaalta: en ole koskaan nähnyt sillä häntää koipien välissä. Lisäksi, jos Kira saisi valita, se syöksyisi räyhätessään suoraan räyhäämisen aiheuttamaa asiaa/kohdetta kohti, ei pakoon.

Räyhätessään Kira näyttää lähinnä epävarmalta ja siltä, että Kiraa jännittää.

Internetin ihmemaasta löysin seuraavanlaisen sitaatin Leslie McDevittin kirjasta Control Unleashed: Creating a Focused and Confident Dog:

"Reactivity comes from anxiety, which comes from feeling uncertain about something. Reactivity is an information-seeking strategy. A reactive dog will rush toward something or someone that he is uncertain about, barking, lunging, growling and making a big display. People sometimes perceive reactive behavior as aggression, but a reactive dog is not rushing in to do damage, he is attempting to assess the threat level of a given situation. People also sometimes perceive reactive behavior as "dominance" because they view a dog that flies at his triggers as a dog that wants to take charge. This is absolutely not the case. Reactive dogs are anxious, and their response is intense because they are freaking out."
Leslie McDevitt

TÄMÄ kuulostaa aivan Kiralta. Ja mm. tämän sitaatin vuoksi tämä kirja lähti ihan välittömästi tilaukseen ;).

Kira siis räyhää, koska se on reaktiivinen ja epävarma koira. Tässä valossa on erittäin loogista, että kun olen antanut Kiralle mahdollisuuden katsella jännittäviä asioita rauhassa, räyhääminen on vähentynyt ja Kira on alkanut rentoutua.

Stressin alentamisen aiheuttamien muutosten perusteella Kira myös räyhää, koska se on stressaantunut koira. Itse asiassa, arvelen, että emme ole edistyneet viimeisen vuoden aikana yhtään, koska Kira on ollut jatkuvassa stressikierteessä. 4 kuukauden iässä tapahtunut muuttostressi oli voimakas alkusysäys, josta kaikki lähti menemään mönkään. En tuolloin osannut antaa Kiralle mahdollisuutta palautua stressaavasta kokemuksesta, jonka vuoksi stressiä alkoi kasautua kerros toisensa päälle, ja räyhääminen paheni entisestään. Pitkittynyt stressikokemus lisäsi Kiran epävarmuutta ja jännittämistä, joka puolestaan lisäsi Kiran stressiä. Stressin ja epävarmuuden lisääntyessä reaktiivisuus lisääntyy eksponentiaalisesti. Tämä kierre lähti purkautumaan, kun viimein reilu kuukausi sitten tajusin muuttaa lenkkeilytapojani niin, että Kiran lenkeillä kokema stressi putosi murto-osaan entisestä. Olisinpa vain tajunnut tämän aiemmin, niin olisimme molemmat voineet päästä paljon helpommalla.. Jälleen yksi tekemäni virhe.

Lennokas hollantilaiseni

Kiran räyhääminen liittyy hyvin vahvasti myös hihnassa olemiseen. Kuten jo mainittua, vapaana koirapuistossa ollessa meillä ei ole ollut mitään ongelmia. Hihnassa olemisen ja räyhäämisen tiiviin yhteyden vuoksi herää tietysti kysymys, että onko Kiralla jossain kipuja, joita hihnan luoma paine pahentaa? Kävimme noin kuukausi takaperin eläinlääkärissä Espoon eläinsairaalassa Anne Muhlen tutkittavana (mikä ihana eläinlääkäri!). Kiran liikkuminen katsottiin kävellessä ja ravatessa ja erilaisilla alustoilla. Tehtiin nivelten taivutukset ja sydän kuunneltiin. Kirasta otettiin myös laajat verikokeet, joissa selvitettiin ymmärrykseni mukaan lähes kaikkien sisäelimien toiminta. (Luojan kiitos meillä on eläinlääkärivakuutus..) Eläinlääkärin diagnoosi oli, että Kira on läpeensä terve, ihana koira, joka liikkuu todella kauniisti ja voimakkaasti. Luustokuvia Kirasta ei ole otettu vielä. Selkä, lonkat ja kyynärpäät kuvataan sitten, kun niistä kaksivuotiaana saadaan virallinen lausunto. Eläinlääkärin mukaan luustokuvia ei ollut syytä hoputtaa, sillä Kiran ulkoisen olemuksen ja sukutaustan perusteella ei ole oletettavaa, että siellä mitään kammottavia arvioita olisi tulossa.

Reaktiivisuuden lisääntyminen hihnan kiristyessä kuitenkin jäi vaivaamaan minua. Olen kiinnittänyt myös huomiota, että Kira rapsuttelee todella paljon sään, lapojen ja rintakehän ympäristöään, ja venyttelee paljon sekä etu- että takaosaansa. Olen myös saanut kuulla, että Kira liikkuu todella etupainoisesti. Senpä vuoksi koin vielä tarpeelliseksi selvittää, ovatko epäilykseni ihan turhia, vai onko Kiralla oikeasti kipuja tai jumeja jossain. Menemmekin ensi maanantaina käymään koirien jäsenkorjaajan vastaanotolla. Sen käynnin tuloksista riippuen harkinnassa on sellainenkin mahdollisuus, että Kiran kuvauttaisi lämpökameralla, jossa ymmärtääkseni pitäisi näkyä aivan kaikki kipu- ja jumikohdat. Kipu tulee hoitaa pois, jos eläin sellaisesta kärsii, sillä kipu vaikuttaa niin voimakkaasti yksilön hyvinvointiin. Reaktiivisuus ei myöskään häviä minnekään, jos sitä yritetään kouluttaa pois kipua hoitamatta. Koska kipu on niin yleinen käytösmuutosten aiheuttaja, sen tulisi olla ensimmäinen vaihtoehto, jonka mahdollisuus suljetaan pois ennen kuin eläimen käyttäytymistä lähdetään muokkaamaan kouluttamalla. (Itse en ole kyllä kovinkaan hyvä esimerkki tästä, sillä kävimme eläinlääkärissä vasta vuoden kuluttua rähinän alkamisesta.. Jälleen yksi tekemäni virhe.)

En edelleenkään tiedä, miksi tarkalleenottaen Kira alkoi räyhätä 4 kk ikäisenä. Oliko taustalla pelkästään muutoksen aiheuttama stressi ja sen vähittäinen kasaantuminen? Miksi Kira alkoi yhtäkkisesti stressaamaan 4 kk ikäisenä, vaikka aiemmin siinä ei näkynyt mitään viitteitä stressiherkkyydestä? Nämä kysymykset taitavat jäädä ikuisesti arvoituksiksi. On myös mahdollista, että asian, joka räyhäämisen alunperin käynnisti, vaikutus on jo aikoja sitten lakannut. Sen aiheuttama epävarmuus ja jännittäminen ovat kuitenkin jääneet elämään. Toistaiseksi! Sekin asia tulee toivottavasti vielä joskus muuttumaan.

Voi mikä mieletön fiilis! En voi nyt olla jakamatta tätä asiaa muidenkin kanssa. Minun kilarikoirani edistyy! :)

Meillä iltapäivälenkit ovat nykyään sellaisia haahuilulenkkejä kodin lähiympäristössä. Silloin ei ole edes tarkoituksena edetä minnekään, vaan ihan kotiovelta asti ollaan liikenteessä sillä mielellä, että kuljettuja kilometrimääriä tärkeämpää on se, millä mielin minä ja koirani palaamme lenkiltä takaisin kotiin. Tämä on tietysti tärkeää muulloinkin, mutta klo 16 jälkeen, kun kaikki muutkin ovat liikenteessä, tilanteet voisivat helposti muuttua Kiran kannalta liian vaikeiksi. Sen vuoksi on parempi pysyä vilinästä poissa niin kauan, kunnes voin luottaa siihen, että koirani pärjää hektisemmissäkin paikoissa.

Näillä iltapäivälenkeillä teen usein BAT-treeniä riittävän etäisyyden päästä, ja käytän häiriöinä kaduilla vilistäviä ihmisiä. Autojakin voisin käyttää. Näin Viikin kaupunginosassa asuvana hyödynnän todella paljon myös yliopiston koetilan lehmiä häiriönä sekä BAT-treeniin, rauhoittumismakuuseen että ohitusten harjoitteluun. Lehmät ovat siitä ihanteellinen häiriö, että ne ovat isoja mutta (useimmiten) flegmaattisia. Kira jännittää lehmiä, mutta lehmät eivät puolestaan muutamasta rähinästä lotkauta korvaansa mihinkään. Tämän ansiosta minä voin rentoutua: katastrofia ei synny, vaikka Kira kilahtaisikin. Ulkotarhassa syövät, märehtivät ja tallustelevat lehmät ovat myös suhteellisen hallittu häiriö: lehmät ovat rajatulla alueella, jonka sijainnin tiedän tarkasti. Myös lehmien rauhallisuus tekee niistä hallitun häiriön. Ulkotarhan ympärillä on myös paljon tilaa, joten voin säädellä etäisyyttä melko vapaasti. Lisäksi lehmät ovat myös aivan erilainen häiriö kuin ihmiset. Ne näyttävät erilaiselta, haisevat erilaiselta ja käyttäytyvät eri lailla. Mitä useammalle erilaiselle häiriölle saan Kiran siedätettyä, sitä vahvemmaksi käytökset muuttuvat. (Plus näin lehmätutkijana en saa ihmetteleviä katseitakaan osakseni, jos vapaa-ajallakin tulee pyörittyä lehmätarhan läheisyydessä ;) .)

Kira tapaa ensimmäistä kertaa lehmän 9vk:n ikäisenä. (Pahoitteluni heikosta kuvanlaadusta)

 Tänään iltapäivälenkillä siis puuhailimme jälleen näitä tällaisia juttuja. Tiellä meitä vastaan tuli vanhempi mieshenkilö, josta Kira jännittyi jo kaukaa. Ilmeisesti miehen hieman epäröivä kulku kiinnitti Kiran huomion. Koska etäisyyttä oli alkuvaiheessa vielä sen verran runsaasti, jäin odottamaan, että Kira luopuu ärsykkeen tuijottamisesta ja kääntää päänsä pois päin tai ottaa katsekontaktin minuun. Pää kääntyikin lopulta pois ja palkkasin maahan. Oletin miehen kävelevän ohitse, mutta sen sijaan hän pysähtyikin kohdalleni muutaman metrin etäisyydelle kysymään suunnistusneuvoja. Miehen vähitellen hiippaillessa lähemmäksi meitä meinasin jo jännityksissäni pyytää häntä pysähtymään aloilleen, ettei tilanne muodostu Kiralle liian vaikeaksi etäisyyden yhä kaventuessa. Tulin kuitenkin vilkaisseeksi Kiraa ennen kuin avasin suuni, ja huokaisin helpotuksesta, kun tyttökoira napostelikin ihan rauhallisena ja rentona maasta nameja, eikä piitannut tuon taivaallista lähelle pysähtyneestä miehestä, eikä siitä, että keskustelemme! Ja sattuipa vielä niin, että samanaikaisesti ohi suhahti myös polkupyöräilijä, jonka itse huomasin vasta kohdalla. Kira valpastui, ja otti muutamia askeleita pyöräilijää kohti, mutta palasi sitten heti samantien takaisin nuuskuttelemaan rentona "namikohtaansa". Kyllä siinä oli vaikea pystyä neuvomaan vaaria asiallisesti, kun mieleen nousi niin valtava ilo ja ylpeys tyttökoiran onnistumisesta! :)

...Ja pääsi heti herkun makuun.. (Pahoitteluni heikosta kuvanlaadusta)

Kotiin päin mennessä kuljimme vielä lehmätarhan ohi päätin vielä hyödyntää tilaisuuden BAT-treeniin. Kiran liikkuessa rentona uskaltauduin kokeilemaan tarhan ohitusta 2-3m leveää kujaa pitkin, joka kulki ihan tarhan vierustaa pitkin. Aitaa vasten norkoili lehmä, joten kyseessä oli meille ihan tositilanne. Kira nimittäin vielä 3 viikkoa sitten räjähti jo 20m etäisyydellä lehmistä. Lähestyessämme kujan suuta pyysin Kiran vierelle (= kulkee mukanani vasemmalla puolella ikään kuin seuraten, mutta intensiteetti ei ole niin suuri, eikä katsekontaktin pito minuun ole pakollista), ja palkkasin metrin-parin välein. Kujan pituus on noin 10 metriä, ja koko sen matkan Kira kulki vierelläni ja pärjäsi oikein hienosti jännittävän lehmän läheisyydestä huolimatta. Olin jälleen pakahtua riemusta! :)

Meidän lehmäkujamme. Tästä mentiin tänään hienosti ohi. Kuva on vanha, ei täällä oikeasti lunta ole.. (Pahoitteluni heikosta kuvanlaadusta)

Näiden isojen edistysaskelten myötä tuntuu, että nyt olen todella oivaltanut Kiran kannalta jotain tosi tärkeää. Suunta on siis oikea! Tänään iltapäivälenkin jälkeen kotiin palattiin voittajana :).

Tätä tekstiä kirjoittaessani tunnen itseni idiootiksi.

Niin käy, kun yhteen blogipostaukseen kokoaa kaikki tekemänsä virheet. Varsinkin, kun tietää, että varmasti on vielä paljon sellaisia tehtyjä virheitä, joita ei vielä edes tiedä virheiksi. Virheistä kuitenkin oppii, kliseisesti. Tätä tekstiä en kirjoitakaan mollatakseni itseäni. Kiran koulutuksessa tekemieni virheiden läpi käyminen on välttämätöntä, jotta voisi ymmärtää myös kokemani oivallukset.

Edellisessä postauksessa kävinkin jo lävitse Kiran kanssa elettyä historiaa. Tämä on osittain jatkoa sille. Tämän postauksen jaan useampaan osaan, sillä asiaa on paljon, ja koska toivottavasti myös jatkossa saan lisää uusia oivalluksia.

Ennen käymämme rähjääjien ja arkatassujen kurssia alkua saimme ohjeistuksen rauhoittaa lenkit siten, että ei-toivottua käyttäytymistä ei pääsisi syntymään. Meidän kohdallamme tämä siis tarkoitti sitä, että välttelimme jonkin aikaa ihan kaikkia ohitustilanteita, sekä ihmisiä, autoja että muita eläimiä. Liikuimme paljon pellolla pitkässä hihnassa (4m) tai jopa ihan jälkiliinassa (10m). Rauhallisilla lenkkipoluilla liikkuessamme liikuimme sellaiseen aikaan, että niillä oli erittäin vähän liikennettä. Ja jos joku kohtaaminen meinasi syntyäkin, niin väistimme pois alta hyvissä ajoin. Tämä oli myös ensimmäinen oivallukseni: jotta muutosta käyttäytymisessä voisi syntyä, tulee ensin luoda sellaiset olosuhteet, etteivät ne ylläpidä vanhaa, ei-toivottua käyttäytymistä.

Tällä ensimmäisellä oivalluksella oli iso vaikutus Kiran käytökseen lenkillä. Jos yllättäviä kohtaamisia pääsi joskus syntymään lenkillä ihmisten tai eläinten kanssa, ne olivat edelleen vaikeita. Totta kai, niitä tilanteitahan me emme olleet vielä edes harjoitelleet. Kira alkoi kuitenkin liikkua vähemmän riivattuna lenkeillä. Kun vaikeita tilanteita ei enää syntynyt, koiran ei tarvinnut lenkillä jatkuvasti olla huolesta umpikireänä. Tämän oivalluksen jälkeen tunsin itseni mäntiksi: onhan se nyt ihan itsestään selvää, että jos koiran stressiä haluaa lieventää, niin stressaavia olosuhteita tulee poistaa. Totta kai. Sehän on aivan luonnollista. Mutta en tajunnut tätä ennen kuin aloin sokeasti noudattaa kurssin esikirjeessä saamiani ohjeita, koska niin oli käsketty tehdä. Olin tullut niin sokeaksi Kiran kireydelle ja stressaamiselle lenkeillä, että pidin sitä ihan normaalina, että koirani säntäilee hihnan päässä kuin sähköistetty aropupu ja kilahtaa kaikelle ohikulkevalle. Epänormaalista oli tullut minulle normaalia. "Tällaista se lenkkeily Kiran kanssa vain nyt on."

Toisen oivalluksen sain kurssiin liittyvällä koirien elekieli -luennolla. Turid Rugaasin Rauhoittavat signaalit -kirjan ja muiden koirien elekieltä käsittelevien kirjojen lukeneena ja opinnoissani eläinten hyvinvointia ja käyttäytymistä käsitteleviä kursseja käyneenä lähdin luennolle asenteella "joopajoo, katsotaan nyt tuleeko täällä mitään uutta". Luento sai kuitenkin minut ajattelemaan uudelleen rauhoittavia signaaleja Kiran kannalta. Tai lähinnä ihmettelemään sitä, ettei Kira minun mielestäni juurikaan näyttänyt rauhoittavia signaaleja ennen kuin se jo "kiehui ylitse". Onneksi olin kuitenkin juuri muutamaa päivää aikaisemmin videokuvannut Kiran rähjäämiskäyttäytymistä hallitussa tilanteessa. Onneksi olin tajunnut myös aloittaa videon kuvaamisen jo paljon aiemmin kuin varsinainen rähjäys tässä tilanteessa alkoi. Kyse on siis tästä pätkästä:


Kun tätä pätkää sitten katselin puolitetulla nopeudella, niin näkyihän siinä vaikka ja mitä... Videon alusta ensimmäiseen Kiran äännähdykseen asti pääsin laskuissani vähän laskentatavasta riippuen reilusta 20:sta reiluun 30:n rauhoittavaan signaaliin, joilla Kira yritti kertoa minulle, että nyt jännittää. Kira siis antoi minulle yli 20-30 signaalia, joiden perusteella minun olisi tullut ymmärtää, että olen viemässä koiraani liian vaikeaan tilanteeseen. Tämä kaikki ENNEN, kuin Kira edes alkoi reagoida äänellä. Toinen oivallukseni siis oli: Kyllä, koirani kertoo minulle eleillään, kun se ei enää pärjää ja kun sitä alkaa jännittää. Jos siis haluan ehkäistä räjähdykset, minun tulee kuunnella mitä koirani yrittää kertoa minulle, eikä vain puupäänä tallustaa hihna kädessä eteenpäin. Onko ihme, että koirasta tulee jatkuvasti entistä helpommin räjähtävä, jos sen ennakkosignaaleja ei kuunnella? Jos puhetta ei kuulla, sitten täytyy huutaa. Eli räjähtää, kun mikään muu ei enää toimi. Kyllä teki taas mieli taputella itseään kovalla kädellä päähän tämän oivalluksen jälkeen. Tämänkin asian olisi pitänyt olla itsestään selvää, mutta ei se vain ollut...

Kolmannen oivalluksen sain rähjäkurssiin liittyvällä lyhyellä BAT-luennolla ja ihan erillisessä koko päivän mittaisessa BAT-seminaarissa. BAT-treeniä tehdään pitkässä, 4,5m mittaisessa hihnassa. (BAT-metodiin kuuluu uudenlainen hihnankäyttötekniikka, josta esim. tässä on lyhyt youtube-video. BAT-metodin yksityiskohtiin palaan varmasti myöhemmin tarkemmin, kun itsekin ymmärrän siitä enemmän.) Tiedän - näin pitkän hihnan käyttö hirvitti minua aluksi ihan kamalasti! Varsinkin, kun olin tottunut liikkumaan Kiran kanssa niin, että nahkahihna oli toisesta päästään kiinni minun vyötäisilläni olevassa talutusvyössä. Se oli minulle sellainen henkinen turvavyö, jonka avulla saatoin luottaa siihen, että Kira pysyi minun hallinnassani tavalla tai toisella, sattui mitä hyvänsä. Irtonaisen JA pitkän hihnan kanssa lenkkeily siis tuntui tämän jälkeen ihan kammottavalta. Koirahan saattoi kilahtaessaan nykäistä minulta hihnan kädestä ja pitkän hihnan kanssa temppuilu yllättävässä tilanteessa lisäsi entisestään epävarmuuttani. Pitkä hihna tulikin ihan aluksi käyttöön vain hallituissa treenitilanteissa, joissa paikka oli sellainen, että siellä ei pitäisi mitään kovin yllättävää sattua. Vähitellen, kun oma varmuuteni tällaisen "kilometrihihnan" käytöstä lisääntyi, huomasin kulkevani kaikki ulkoiluretket tämän hihnan kanssa. Pitkän hihnan käyttöön liittyy myös sellainen etu, että silloin tulee helpommin vältelleeksi niitä aivan liian vaikeita tilanteita, joissa koiran hallinta voisi olla vaikeampaa pitkällä nyörihihnalla. Jo hihnavalinta siis "pakottaa" minut liikkumaan sellaisissa paikoissa sellaisiin aikoihin, että minun koirallani on mahdollisuus pärjätä. Toki, jos ihan oikeasti olisi pakko liikkua paikoissa, joissa tulee koirakohtaamisia ja on ihmisiä paljon, niin kyllä valitsisin sen vanhan tutun nahkahihnan käyttöön talutusvöineen.

Tässä meidän hihnamme

Kolmannessa oivalluksessani ei kuitenkaan ole kyse pelkästään hihnavalinnoista, vaan siitä, miten sitä käyttää, ja miten hihnan käyttö vaikuttaa koiraan. Kireä hihna lisää koirankin kireyttä. Hihnan vetäminen kireälle vetää hihnan päässä olevan koiran jännittyneeseen asentoon, jossa sen koko asento on etupainoinen ja jännittynyt. Jos et usko, katsopa vaikka tämä googlen kuvahaku "pulling dog on leash". Kuvitelepa tilanne, jossa sinä itse pelkäät aivan hirvittävästi vaikkapa sorsia. Sinut on kiinnitetty kaulastasi tai rintakehäsi ympäriltä hihnaan, jonka taluttajasi tempaisee yhtäkkiä kireälle (tai sitten vedät sen itse kireälle syöksyessäsi jotain kohti). Hihnan yhtäkkisesti kiristyessä eteesi ilmestyisi yllättäen myös sorsa, jota pelkäät aivan kamalasti. Kummassa tapauksessa pystyisit suhtautumaan pelkäämäsi sorsaan tyynemmin? Silloin, kun taluttajasi on yhtäkkisesti tempaissut sinut aivan tiukalle ja lyhyelle hihnalle, vai silloin, kun taluttajasi olisi pysähtynyt sorsan nähdessään hihnasta rauhallisesti jarruttaen ja sitten hitaasti löysyttänyt hihnan? Ainakin Kiran tapauksessa kireä hihna kiristää Kirankin pinnaa aivan selvästi. Kolmas oivallukseni siis onkin: Kun Kira alkaa jännittää, hihnan löysällä pito on todella tärkeä asia, etten kireällä hihnalla provosoi koiraani räjähtämään. Hihnan ollessa löysällä jännittäviä asioita kohdatessa Kira on rennommassa mielentilassa, joka säästää minulle muutamia sekunteja enemmän aikaa reagoida ennen räjähdystä. Tässä ajassa hyvällä tuurilla ehdin itse reagoimaan ennen koiraa, ja väistämään koirani kanssa pois alta, ennen kuin tilanne muodostuu meille liian vaikeaksi.

Neljäs oivallukseni syntyi myös edellä jo mainitsemassani BAT-seminaarissa, ja liittyy osittain myös hihnan käyttöön ja oivallukseen nro. 3. BAT-seminaarissa opin, miten tärkeää on itse kullekin saada lisää tietoa asiasta, joka pelottaa enemmän tai vähemmän. Itse esimerkiksi nuorempana olen jännittänyt esiintymistä todella paljon, ja silloin minua auttoi selviämään pakollisista esiintymisistä se, kun tiesin todella tarkkaan mitä olen tekemässä, millaisessa tilaisuudessa ja millaisessa paikassa. Tiedon lisääntyminen auttaa hallinnan tunteen saavuttamista. Jännittää - kyllä, mutta tiedän mitä olen tekemässä, missä ja miten, joten ehkä sittenkin tästä selviän. Sittemmin esiintymisjännitykseni on hellittänyt, eikä aiheuta minulle enää huonosti nukuttuja öitä. Sama pätee koiriin! Neljäs oivallukseni siis on: Kun Kira jännittää joitakin tilanteita, ihmisiä tai muita eläimiä, se ei välttämättä haluakaan tilanteesta pois ja pakoon, vaan se haluaa hankkia lisäinformaatiota näistä jännittävistä asioista katselemalla, haistelemalla ja kuuntelemalla, ja sitten sen jälkeen ITSE tehdä sen päätöksen, että jännitys saattoikin ehkä olla turhaa. Oleellista tässä ja edellisessä oivalluksessa on etäisyyden hallinta, eli etäisyys jännittävään asiaan pidetään sellaisena, että voin olla lähes varma, että koirani pystyy tilanteessa pärjäämään, eli Kira ei räjähdä. Etäisyyden hallinnan merkitystä en voi korostaa liikaa! Jos jännä juttu on liian lähellä, koira kiehuu yli, ja silloin ei se ei kykene oppimaan yhtään mitään, kun mieli on nyrjähtänyt pois tolaltaan.

Käytännössä oivallus nro. 3 ja 4 siis toimivat meillä siten, että kun Kira bongaa jotakin jännittävää, pysähdyn ja jarrutan hihnalla (BAT-hihnankäyttöjuttuja, näihin palaan myöhemmissä jutuissa, kuten oli jo puhekin) hitaasti Kiran pysähdyksiin, löysytän hihnan hiiiiiiiitaasti, niin että koirani pysyy paikoillaan (nopealla löysytyksellä koira ryntää vain uudestaan eteenpäin) ja otan hihnaan sen verran mittaa, että vahinkoja ei pääse tapahtumaan, vaikka Kira räjähtäisikin. Sitten vain katselemme jännittävää juttua ja annan koiran tutkia sitä asiaa ja selvittää, mikä ja millainen juttu se oikein on. Jos Kira pysyy tyynenä (=niskakarvat eivät ala nousta, eikä ala reagoida äänellä), annan Kiran katsoa rauhassa niin pitkään kuin se haluaa. Jos jännitys alkaa lisääntyä niin, että karvatkin alkavat nousta pystyyn, katkaisen tuijotuksen, esimerkiksi käsikosketuksella, luoksekutsulla, tiputtamalla namia maahan Kiran nenän eteen tai jos muu ei auta, niin ohjaamalla Kiran pois tilanteesta nenän eteen työnnetyllä namikourallisella ja valjaista kiinni pitämällä. Kun Kira kääntää itse päänsä pois jännästä kohteesta, merkitsen sen palkkiosanalla ja palkkaan maahan. Kun Kira luopuu jännän kohteen tuijottamisesta ja ottaa sen jälkeen kontaktin minuun, palkkaan ruhtinaallisesti kädestäni. Ja kun jännä ohittaja on mennyt ohitse tai kun Kira itse osoittaa, että juttu ei enää kiinnosta, niin matka jatkuu.

Näillä konsteilla olen saanut luotua ohituksiin ja kohtaamisiin aivan uudenlaisen mielentilan sekä itselleni että koiralleni. Ne eivät ole enää se kammottava stressattava ja sykettä kiihdyttävä asia, josta täytyy jotenkin selvitä ohi, vaan sellainen neutraali asia, jota vain tapahtuu arkielämässä normaalilla lenkillä aina välillä. Nämä kaikki mainitsemani oivallukset eivät ole oikeastaan vielä edes koiran koulutusta, vaan ihmisen toimintatapojen muuttamista. Nämä yksinkertaiset ja hyvin pienet oivallukset ovat muuttaneet minun ja koirani mielentilaa ohituksissa enemmän, kuin mikään tähän astinen muu koulutus tai sen yritys. Näiden neljän keinon avulla Kiran mielentila ohituksiin muuttui sen verran, että pystyi seisoskelemaan aivan rauhassa ja täysin rentona, kun 3m päässä kevyenliikenteenväylällä suhahteli pyöräilijöitä ja lenkkeilijöitä ohitse, 2m mittaisen hihnan roikkuessa löysänä maassa. Ja sen jälkeen jolkottelemaan koko 2 km matkan kotiin täysin rentona ja letkeänä. Ja juuri muutamaa päivää aikaisemmin Kira oli huutanut pää punaisena ja karvat pystyssä kaikille ihmisille, jotka liikkuivat alle 30m etäisyydellä meistä.. Vaikka tällainen mieletön onnistuminen saavutettiinkin, niin ongelmamme eivät ole silti tällä ratkenneet ihmistenkään ohituksen osalta. Joudun tekemään töitä jatkuvasti, että tämä uudenlainen mielentila ohituksissa pysyy yllä. Taustalla on kuitenkin räjähtelyä ja yli kiehumista yli vuoden ajalta. Ei se tuhansien toistojen räjähdyshistoria pyyhkiydy pois yhdellä onnistuneella treenikerralla. Tilanne on silloin vasta 1-1000. Koirien kohtaamista ja ohituksia olemme vasta juuri opettelemassa hallituissa treenitilanteissa. Arkielämässä yhä välttelemme niitä kohtaamisia.

Kyse on mielentilan luomisesta ja hallinnasta, ja rauhallisen mielentilan liittämisestä ohituksiin. Sen pitää kestää lenkin alusta lenkin loppuun. Jos tästä säntäisin kiireellä nopealle pissalenkille aivan hirveällä hopulla, Kira pimahtaisi pihakoivullekin. Ei, vaan ennen ulosmenoa ensin itselle päähän asetukseksi ZEN, ja sitten sellainen lenkki, sellaisessa ympäristössä, että koirankin on se mahdollista saavuttaa. Ei kukaan pakota lähtemään viiden aikaan iltapäivällä kaupungin vilkkaimmalle koiranulkoilutusreitille. Voi valita rauhallisemman ajan, rauhallisemman paikan ja rauhallisemmat toimintatavat itselleen. Voi valita sellaiset olosuhteet, että koiran on mahdollista rauhoittua, mahdollista rentoutua ja mahdollista onnistua.

Rakas koirani Kira, viralliselta nimeltään Jennigje, kirjoitushetkellä 21kk:n ikäinen, lyhytkarvaista mallia oleva hollanninpaimenkoiranarttu. Kiruliini, Kiratus, Kirtsu, tai lyhyesti K. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, sanotaan. Kiralla on myös nimiä Rähjäriina, KilariKira, Psykoosikoira. Valitettavasti.

Ei kai kukaan koiranomistaja haluaisi kutsua nelijalkaistaan näillä nimillä. Mutta meillä se on todellisuutta. Ainakin vielä toistaiseksi. Kovasti tehdään töitä, että tämä asia muuttuisi. Nopeita ratkaisuja ei tähän asiaan ole, vaan kyse on pitkäjänteisestä koulutusprosessista, joka vaatii omistajalta, eli minulta, pitkänpitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä. Kyllä sitä välillä tuntee itsensä ihan hulluksi, kun tällaiseen hommaan on lähtenyt.

Kira 4,5 kk (kuva: Emiel Nikula)

Miten Kirasta siis tuli rähjäkoira?

Sitä tässä onkin pohdittu niin kasvattajan, muiden koiranomistajien, kouluttajien ja eläinlääkärin voimin. Asia on edelleen hieman mysteeri, mutta jotain selityksiä toki on.

Tässä kuitenkin tiivistetty katsaus historiaan.

Kira oli pentuna rauhallinen, reipas ja rohkea keskivertopentu, joka ei millään tavalla pompannut pentueesta esille. Kira ei ollut päällepäsmäri, eikä hissukka, vaan sellainen aivan tavallinen Musti Koirulainen. Pentutestaajan loppulausunto oikeastaan kiteytti hyvin sekä minun että kasvattajan näkemykset pikku-Kirasta: "Hyvähermoinen, rohkea tyttö. Pennussa löytyy mukava rauha". Siis kyseessä piti kaikinpuolin olla koira, joka soveltuu sellaiselle ihmiselle, jolla ei ole vuosikymmenien kokemuksia koiraharrastuksesta. Kyseessä piti myös olla koira, jossa olisi potentiaalia harrastuskoiraksi ja jopa kisakoiraksi palveluskoiralajeihin.

Kira sopeutui uuteen kotiin hyvin, eikä ensimmäisen kuukauden aikana tapahtunut mitään ihmeellistä, joka olisi saanut hälytyskelloni erityisesti soimaan. Kira ei mielestäni stressaantunut muutoksesta lainkaan, tutkiskeli vain ihmeissään, että mihinkäs sitä ollaankaan tultu. Pikku-Kira oli luottavainen, rento, reipas ja rohkea. Jatkoin jo kasvattajan aloittamaa perusteellista sosialistamista. Matkustimme autolla, junalla, bussilla, ratikalla, lautalla. Tapasimme kivoja ja erilaisia ihmisiä paljon, paljon kivoja koiria. Ihmettelimme lehmiä, hanhia, lampaita. Kira pääsi metsään, rautatieaseman ihmisvilskeeseen. Harjoittelimme erilaisilla alustoilla kulkemista, liukkailta puuportailta metalliritilälle. Kaikki sujui hyvin ja mitään traumaattista kokemusta ei päässyt syntymään. Kira oppi nätisti sisäsiistiksi, eikä yksinolonkaan kanssa ollut ongelmia.


Kiran ollessa 3kk ikäinen lähdimme kuukaudeksi maalle vanhempieni luokse etätyövaiheeni ajaksi. Kaupunkiympäristö vaihtui hiljaiseen ja rauhalliseen maaseutuun. Kira ei stressaantunut muutoksesta tälläkään kertaa. Kira pääsi tutustumaan lehmiin vähän enemmän ja traktorikyytikin tuli tutuksi. Lähdin viikon mittaiselle työmatkalle, jolloin Kira oli ensimmäistä kertaa myös erossa minusta pidemmän aikaa. Sekin meni hyvin. Maalaiselämä kaukana kaikesta oli aika hiljaista, joten sosialistamisessa tuli useamman viikon tauko. Kuukauden puolivälissä kävimme Kiran kanssa paikallisilla markkinoilla ihmettelemässä ihmisvilinää, nähtiin samalla myös muita koiria ja Kira sai rapsutuksia ja silakoita kivoilta ihmisiltä. Kira otti tämän kaiken vastaan luottavaisesti ja innokkaasti. Viikko oli jälleen hiljaiseloa, ja sitten palasimme takaisin Helsinkiin.

Helsinkiin paluun yhteydessä muutin uuteen asuntoon rauhallisemmalle asuinseudulle Helsingissä. Muuton yhteydessä oli muutama kaoottinen päivä, niin kuin muutoissa nyt aina on. Kira joutui myös ensimmäistä kertaa pitkään aikaan olemaan yksin, vanhassa tutussa asunnossani toki ja vain muutamia tunteja kerrallaan.

Ja sitten räjähti.  Kira stressaantui aivan valtavasti tästä muutoksesta. Ulkona ollessaan se huusi pää punaisena kaikelle ohi kulkevalle, oli se sitten kone, ihminen tai muu eläin. Kira jännitti ulkona olemista niin, että ensimmäisellä lenkillä uudessa kodissa ei malttanut pissata ulkona ollenkaan, vaan kun päästiin takaisin sisälle, se kävi ensi töikseen pissaamassa omalle, tutunhajuiselle pedilleen. Kira oli kuin jatkuvassa hälytysvalmiudessa (tai räjähdysvalmiudessa..), valmiina reagoimaan ihan pienimpäänkin ärsykkeeseen. Koira käyttäytyi aivan kuin se olisi koko sen astisen elinikänsä kasvatettu kaapissa, eikä olisi ikinä nähnyt muita ihmisiä, koiria tai autoja. Uudessa kodissa opetin Kiran uudelleen yksinoloon, joten sen kanssa ei sentään ollut ongelmia, eikä niitä ole tähän päivään mennessäkään tullut.

Minä olin tästä yhtäkkisestä ja erittäin rajusta muutoksesta suorastaan shokissa. Mitä tapahtui minun reippaalle, luottavaiselle ja itsevarmalle holskunpennulleni? Hyvähermoisen tyttökoiran sijaan pitelinkin hihnan päässä tikittävää aikapommia, joka rähjäsi kaikelle vieraalle, joka tuli lähelle. Tämä muutos tapahtui kahdessa päivässä.

Minä olin aivan hukassa ja sormi suussa. Minulla ei ollut hajuakaan mitä minun pitäisi tehdä jännittyneen ja epävarman koirani kanssa. Ja suuren suureksi häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, että toimin niin, kuin ihmiset toimivat silloin, kun tilanne riistäytyy heidän käsistään ja he ovat ihan täysin neuvottomia ja epätoivoisia. Aloin karjua pienelle koiranpennulleni, joka karjui meidät ohittaville ihmisille, pyöräilijöille ja autoille. No, eihän se sellainen auta yhtään koiraa, joka jännittää ohikulkijoita ja on epävarma. Ei yhtään, ei yhtä ainutta tipan vertaa. Entistä epävarmemman koiran lisäksi minä podin valtavaa morkkista, sain muutenkin mieleni mustaksi ja stressaannuin itsekin.Olin jo aivan alusta asti päättänyt kouluttaa Kiraa operantisti, mutta silti epätoivoissani päädyin karjumaan koiranpennulleni. Mikään lukemani pennunkasvatuskirja ei osannut valmistella minua siihen, mitä tehdä, jos yhtäkkiä koirani ei enää pärjääkään tilanteissa, joissa se on ennen pärjännyt.

Onnekseni kasvattajamme kuitenkin käytti myös itse operanttia koulutustapaa ja kasvattajan kontakteilla saimme myös ammattilaisapua nopeasti, alle kuukauden sisällä rähjäämisen alkamisesta. Aloimme työstää ongelmaa pois pääasiassa vastaehdollistamisella sekä varta vasten järjestetyissä treenitilanteissa että ihan arkielämän kohtaamisissa. Eli käytännössä jokaisesta Kiran ihmis-, auto-, mopo- ja koirabongauksesta namihana aukesi. Vähitellen lähdettiin vaikeuttamaan, eli Kiran piti  ensin katsoa sitä jännittävää asiaa, sitten minua ja vasta sitten namihana aukesi. Klassinen ehdollistuminen käännettiin operantiksi ehdollistumiseksi.

Tilanne helpottuikin jonkin verran. Minulla oli nyt selvät sävelet, miten toimia vaikeissa paikoissa. Kirakin alkoi rauhoittua. Ihmisten ja autojen ohitukset alkoivat helpottua, mutta koiraohitukset olivat edelleen valtavan vaikeita. Niistä selvittiin ainoastaan sillä, että tungin kourallisen namia Kiran nenän eteen ja sitten hengitystä pidättäen mahdollisimman nopeasti lyhyeksi pingotetulla hihnalla ohi. Elämä oli edelleen yhtä päivittäisistä lenkeistä selviämistä ja räjähdyksiä tapahtui edelleen säännöllisesti myös ihmisille. Kira oli lenkeillä edelleen jännittynyt ja todella kireä. Treenitilanteissa (joissa oli paikalla useampia koiria) oleminen helpottui sen verran, että pää punaisena kiljuminen kesti enää vain ensimmäisen 5-15 minuutin ajan, ja sitten Kira huomasi, että tilanne onkin ihan ok. Vaikka räyhääminen lakkasikin tämän ajan kuluttua, Kira oli edelleen jännittynyt ja jatkuvasti räjähdysvalmiudessa. Hallituista treenitilanteista ja keskittyneestä zen-fiiliksestä ei ollut tietoakaan.

Alkuvuodesta 2014 pääsimme mukaan koira- ja kissakoulu Heiluvan hännän Koira kontrolliin kurssille. Kurssilla harjoiteltiin itsehillintää ja häiriösiedätystä pääasiassa rauhoittumismakuun kautta. Kiralle siis opetettiin rauhallinen ja rento paikalla makuu ja vähitellen rauhoittumismakuuseen lisättiin häiriötä. Aluksi häiriönä oli minun oma liikkumiseni, mutta vähitellen taitojen karttuessa häiriötä pystyttiin lisäämään, niin että tällä kurssilla lopulta Kira pystyi makaamaan rauhassa, vaikka toinen koira oli vain muutamien metrien päässä.

Rauhoittumismakuusta tuli meille tosi tärkeä työkalu, "pelastusrengas", mutta edelleen arkielämä oli todella vaikeaa kiihkeän ja kireän koiran kanssa. Ohitukset hoituivat edelleen yhtä vaikeasti: lyhyeksi pingotetulla hihnalla, jatkuvasti namittaen ja henkeä pidättäen. Lenkkeilyä Kiran kanssa ei parhaalla tahdollakaan voinut sanoa rennoksi ja rauhoittavaksi puuhasteluksi. Kaikkea muuta, jokainen lenkki oli kuin sotaretki, jolle minun piti psyykata itseäni valtavasti, että edes minulla pysyi tyyni zen-fiilis yllä, tapahtui Kiran kanssa mitä hyvänsä.

Ensimmäiset juoksut lähes vuoden ikäisenä saivat sitten taas uuden ydinpommiräjähdyksen aikaan. Koko juoksuja edeltävä kuukausi oli aivan karmeaa aikaa, jolloin Kira meni täysin tilttiin jo hyvin pienistäkin asioista. Kira alkoi jälleen stressata valtavasti. Pelkästään minun kotiintuloni työpäivän jälkeen laukaisi stressireaktion, Kira alkoi läähättää voimakkaasti ja tassut hikosivat, lattia oli täynnä hikisiä tassunjälkiä. Tässä vaiheessa aloin jo oikeasti huolestua, onko koirallani kaikki ihan hyvin. Sain ajan osteopaatille, Hanna Kiviselle. Ensimmäinen käynti oli aivan kammottava. Vastaanottotila oli eläinlääkäriaseman yhteydessä oleva pieni koppi, johon kuului kaikki odotustilan hälinä ja mekastus. Kira hyppi kirjaimellisesti seinille, ravasi ympyrää koppia kiertäen niskakarvat pystyssä, muristen ja haukkuen. Osteopaatti ei pystynyt edes tunnustelemaan Kiraa kuin muutamia sekuntteja kerrallaan, sillä Kira ei pystynyt asettumaan aloilleen koko 45 min käynnin aikana. Lähdin osteopatiakäynniltä kotiin itkua vääntäen. Yhä edelleen tilanteen miettiminen saa kyyneleet kohoamaan silmiini. Ei ole mitään karmeampaa katsottavaa, kuin rakas oma koira, joka on täysin poissa tolaltaan, stressistä umpikireänä, eikä itse osaa auttaa koiraa yhtään mitenkään.

Kira 1,5v

Kävimme vielä toisen kerran Hanna Kivisen vastaanotolla, tällä kertaa paljon rauhallisemmassa paikassa. Käsittely onnistui rauhallisemman ympäristön ansiosta paremmin, vaikka edelleenkään Kira ei kyennyt olemaan aloillaan kuin muutamia minuutteja kerrallaan. Sen verran kuitenkin selvisi, että Kiran kallon luut olivat jotenkin vinksahtaneet pois paikoiltaan. Osteopaatin mukaan jo se saattoi saada aikaan sen, että "maailma vilisee Kiran silmissä" ja ettei se pysty keskittymään oikein mihinkään. Lisäksi rintarangasta ja selästä löytyi jännitysalueita. Jännitysalueet saatiin auki ja kallon luut paikoilleen. Muutaman päivän kuluttua käynnistä Kiran ensimmäiset juoksut sitten viimein alkoivat, ja niiden myötä elämä Kirankin kanssa jälleen helpotti hetkeksi. Muutaman kuukauden kuluttua alkaneen valeraskauden aikana hormonit tosin saivat Kiran pään jälleen sekaisin ja elämästä tuli uudestaan vaikeaa.

Mistään tähänastisesta opiskelusta ja kurssista ei kuitenkaan oikein löytynyt apua arkielämään. Kira oli edelleen lenkeillä kireänä kuin viulunkieli, aivan kaikkia ohituksia sai aina jännittää, että kuinka tässä käy. Kaikki ulkona tapahtuva toiminta kävi aina sotaretkestä. Elämä oli ahdistavaa ja stressaavaa sekä minulle että koiralle. Halusin harrastaa Kiran kanssa tavoitteellisesti monia lajeja, mutta en pystynyt tekemään mitään koiran kanssa, joka meni tilttiin pienestäkin asiasta. Tämä turhautti minua välillä enemmän ja välillä vähemmän. Arkielämä oli tasaisen vaikeaa, eikä edistystä tapahtunut kaikesta vastaehdollistamisesta huolimatta. Lenkeistä hengissä selviäminen vei aivan kaiken energiani, eikä minulla ollut voimia treenailla Kiran kanssa muita peruskäytöksiä kuntoon. Olimme pattitilanteessa ja tulevaisuus näytti pelkältä ahdistukselta ja kivireen vetämiseltä.

Sitten tein yhden elämäni tärkeistä päätöksistä, ja ilmoittauduin mukaan koira- ja kissakoulu Heiluvan hännän rähjääjien ja arkatassujen kurssille. Tämän kurssin ja BAT 2.0 -metodiin tutustumisen kautta silmäni ovat viimein auenneet ja olen saanut monia tärkeitä oivalluksia, jotka ovat mullistaneet meidän elämämme. Viimein tunnelin päässä alkaa näkyä ihan pienenpieni valon kajastus. Toivon kipinä on syttynyt - ehkä tästä rähjäämisestä sittenkin voidaan vielä selvitä. Ehkä sittenkin vielä joku kaunis päivä pystyn harrastamaan koirani kanssa ihan oikeasti jotain.

Tämä blogi kertoo näistä oivalluksista ja matkastamme kohti rentoa ja rauhallista arkea.