Koira, joka räjähti

Tapahtuma ei mitenkään poikkeuksellisella lenkillä:

Olen keräämässä Kiran jätöksiä tien penkalla, kun ohitse kulkee nainen. Olen kerännyt Kiran hihnan jalkani alle, seison tukevasti hihnan päällä, ja luulen, että se riittää pitämään Kiran lähelläni. En huomaa naista tarpeeksi ajoissa, vaan vasta kun Kira ryntää haukkuen naista kohti. Hädissäni söhlään sormeni kakkapussin solmuun sotkuun, enkä ehdi napata hihnasta ajoissa kiinni. Hihna liukuu, liukuu, liukuu jalkani alta. Sekunnin sadasosista tulee tuhannen kilometrin mittaisia ja raajani liikkuvat kömpelöinä ja tervattuina. Nainen säikähtää, hyppää kauemmaksi ja kiljaisee kauhuissaan "sun koiras on ihan hullu!". Saan viimein pysäytettyä Kiran puolta metriä ennen kuin se on naisen luona. Nainen kipittää pikaisin askelin pois paikalta, ja arvaan, että tapahtuman seurauksena Facebookiin jonkun profiiliin ilmestyy päivitys siitä, kuinka hän joutui mielenvikaisen koiran hyökkäyksen kohteeksi. Kutistun. Itku kirveltää silmäkulmaa. Juuri hetki sitten tapahtunut onnistunut ohitus haihtuu mielestä. Häpeä ja syyllisyys heittävät raskaan, raskaan kaavun ylleni. Jätän lenkin kesken ja lähden maailman huonoimpana koiranomistajana kiireesti takaisin kotiin.

**

Häpeä kahlitsee. "En voi mennä tuonne, sillä tuolla ihmiset näkevät ja kuulevat, miten koirani käyttäytyy." Häpeä rajoittaa elämää. "En voi tehdä tuota, sillä silloin ihmiset näkevät, että en hallitse koiraani." Häpeä painaa ilmeen alas ja katseen lattianrajaan. Hävetessäni koen koko minuuteni arvottomaksi ja kelpaamattomaksi. Hävetessäni en oikeastaan häpeä koiraani, vaan sitä, että minä koirani omistajana olen viallinen ja puutteellinen. En osaa edes kouluttaa koiraani niin, että se osaisi käyttäytyä ihmistenilmoilla.

Häpeä synnyttää raivoa, joka kohdistuu itseen ja toisiin. Huono!Huono!Huono! -jyskyttää tajunnassa. "Kun tuo koira on tuollainen" -iskostuu vakiolausahduksekseni. On koiran vika, että poden jäätävää häpeää. On koiran vika, että emme voi lenkkeillä vilkkailla kaduilla. On koiran vika, että emme voi käydä julkisilla liikennevälineillä eläinlääkärissä. On koiran vika, että olen huono koiranomistaja. Häpeästä paetaan itsen korostamiseen ja toisen mitätöintiin. "Olen yrittänyt kaikkeni, mutta tuo koira on yhä vain tuollainen." Mitätöin koirani, koska häpeä on mitätöinyt minut.

Häpeä lamaannuttaa. Lakkaan yrittämästä. Koirani nyt vain on syntynyt tuollaiseksi, piste. Hautaan harrastushaaveet. "Ei tuon kanssa voi tehdä mitään". Suunnittelen lenkkiajat ja reitit niin, että katastrofeja ei pääse syntymään. Tämä on ainoa tapa, jolla pystyn hallitsemaan häpeääni. Välttelen kohtaamasta sitä. Katastrofeja silti välillä syntyy, ja silloin romahdan entistä syvemmälle häpeän mustaan masennukseen. Innokkuus sammuu, elämästä tulee selviytymistä.

Olen avuton. Koirani kiljuu, enkä tiedä mitä tehdä. Yritän saada koiraani yhteyden, mutta kiihtymys on sumentanut sen kuulon ja näön. Mitkään yritykseni eivät tuota tulosta. Katselen neuvottomana, kuinka koirani kimpoilee hihnan päässä edestakaisin ja syttyy rähinäkohtaukseen viereisen talon takaa kuuluvasta kolahduksesta. 

Syyllisyys kilkuttelee tuskallisesti kellojaan päässäni: en osaa toimia niin, että osaisin pelastaa koirani tilanteesta. Koen tehneeni jotain väärin, mutta en tiedä mitä. Poden syyllisyyttä siitä, että olen laiminlyönyt velvollisuuteni koiranomistajana ja epäonnistunut koirani koulutuksessa. Jatkuva syyllisyys alkaa värittää minua ja alan olla jatkuvasti kielteinen omia kykyjäni ja koirankoulutustaitojani kohtaan. En osaa, en pysty. Syyllisyys jokaista pienestäkin rikkeestä paisuu valtavaksi. Rähjääminen ei ole enää vain koirani käyttäytymistä, se on kaikkien epäonnistumisteni kaikkialle raikaava symboli ja megafoni. Rähjätessään koirani haukku alkaa minusta kuulostamaan: "KATSOKAA! Täällä tuo huono ihminen taas minua liikuttaa vailla mitään hallintaa!". Ja sitten taas hävettää.

**

Olen pettynyt. Haaveita ja odotuksia risteili sakeana koiranpentuni ympärillä. Siitä piti tulla minulle iloinen hännänheiluttaja kaikkeen kivaan harrastamiseen. Kaiken piti mennä hienosti ja niin kuin saduissa. Koirastani kuitenkin tuli jostakin kohtaa häiritsevän erilainen kuin oli oma mielikuvani. Pettyneenä ärisen koiralleni. Ärinän taustalla on suru, mutta se tihkuu ulos kiukkuna. "Sinusta piti tulla sellainen, mutta oletkin vain tuollainen." Omatunto koputtaa kalloon, ja kuiskaa ettei se ole koiran vika, jos omat odotukseni olivat toisenlaiset. Ja sitten taas hävettää.

**

Luulen, että en ole ainut ongelmallisen koiran omistaja, joka on käynyt lävitse näitä tunteita. Niitä on raskas kantaa. Kukaan vain ei ikinä puhu niistä. Kukaan vain ei ikinä kerro, miten syvällä syyllisyydessä, häpeässä tai pettymyksessä on käynyt sukeltamassa. Tämän kirjoituksen julkaistuani minuakin nolottaa, kun olen nyt julkisesti paljastanut nämä tabuni. 

Synkimmällä hetkellä kaikkein lohdullisin lausahdus, joka minulle sanottiin, oli: "Muista, että se on vain käytöstä". Siihen tukeudun yhä edelleen.

Joten: muista, se on vain käytöstä. Kun koirasi rähjää, se ei ole sinun epäonnistumisesi tai huonoutesi symboli. Koirasi ei pimahda vain ilmoittaakseen kaikille muille, kuinka ala-arvoinen koiranomistaja olet. Tai näytä keskaria toisille koirille vain demonstroidakseen, kuinka huonosti se on sinun hallinnassasi. Pimahdus on vain käytöstä.